Saksalais-brittiläinen historioitsija ja toimittaja Katja Hoyer kuvaa teoksessaan DDR:n eli Saksan demokraattisen tasavallan noin 40 vuotista taivalta.
DDR:n syntyvaiheisiin vaikutti hyvin vahvasti vuonna 1893 syntynyt Walter Ulbricht. Hän oli mukana perustamassa Saksan kommunistista puoluetta vuonna 1918 ja kansallissosialistien noustua valtaan hän pakeni ensin Ranskaan ja vuonna 1938 Neuvostoliittoon.
Ulbrichtilla oli onnea, sillä Neuvostoliittoon paenneista saksalaiskommunisteista vain neljännes selvisi hengissä tuolloin käynnissä olleista Josif Stalinin puhdistuksista.
Jäljelle jäivät saksalaisten kommunistien neuvostomielisin ja armottomin ydinjoukko. Uskollisuus palkittiin, sillä jo helmikuussa 1944 Stalin antoi Walter Ulbrichtille ja Wilhelm Pieckille tehtäväksi alkaa suunnitella sodan jälkeisen Saksan järjestystä. Kun Berliini viimein kukistui toukokuun alussa 1945, Ryhmä Ulbricht lähetettiin suorittamaan tehtäväänsä.
Kehitys johti vähitellen Saksan demokraattisen tasavallan syntyyn 7. lokakuuta 1949 ja uutta valtiota johti Sosialistinen yhtenäisyyspuolue, Sozialistische Einheitspartei Deutschland, SED. Wilhelm Pieckistä tuli maan presidentti, jonka rooli oli lähinnä seremoniallinen. Otto Grotewohl oli pääministeri, tosin kaikki tiesivät, että todellinen valta oli Walter Ulbrichtilla, jonka muodollinen titteli oli varapääministeri, mutta SED:n pääsihteerinä hän käytännössä johti maata.
Neuvostoliittolaiset eivät juurikaan arvostaneet Itä-Saksan johtajaa, mutta parempaakaan ei puhdistusten jälkeen ollut enää tarjolla. Stalinin turvallisuuskoneiston johtajan Lavrenti Berijan tiedetään 1950-luvun alussa luonnehtineen Ulbrichtia: ”En ole eläessäni nähnyt suurempaa typerystä.”
Uudessa valtiossa oli 18,4 miljoonaa ja Saksan liittotasavallassa 50,4 miljoonaa asukasta. Berliinin itäisellä sektorilla asukkaita oli noin puolet Länsi-Berliinin 2,1 miljoonasta asukkaasta.
Merkittävä ero oli myös taloudessa, Länsi-Saksa sai länneltä talousapua, kun taas neuvostoliittolaiset ottivat DDR:lta sotakorvauksia. Itä oli pitkälti maatalousyhteiskunta, kun lännessä sijaitsivat teollisuuden ydinalueet. Eroja oli paljon ja lähes kaikki läntisen Saksan eduksi.
Kansannousu
Vuosi 1953 oli neljä vuotta vanhalle valtiolle poikkeuksellisen raskas. Talousongelmien takia maasta poistui pelkästään alkuvuoden aikana 330 000 ihmistä Länsi-Saksaan, ja heidän mukanaan menetettiin paljon osaamista.
Kaiken lisäksi Stalin kuoli maaliskuussa 1953 ja tämä menetys osui horjuvan DDR:n heikoimpaan hetkeen. Walter Ulbrichtille menetys oli hyvin henkilökohtainen, olihan Stalin ollut hänen ideologinen esikuvansa vuosien ajan.
Toukokuussa 1953 kansalaisten työkiintiöitä nostettiin kymmenellä prosentilla ja tämä oli monelle työläiselle viimeinen pisara. Mielenosoitukset alkoivat kesäkuun 7. päivänä ja monessa paikassa mellakat kärjistyivät väkivaltaisiksi, kun protestoijat hyökkäsivät turvallisuusjoukkoja vastaan. Eräs nuorisoporukka kiipesi Brandenburgin portille ja repi alas siellä hulmuavan punalipun.
DDR:n hallitus oli menettänyt tilanteen hallinnan, Hoyerin mukaan koko maassa protestiin osallistui yli miljoona ihmistä. Moskovassa tilanteen kehittymistä ei katseltu pitkään. Berliiniin lähetettiin toisessa maailmansodassa mainetta niittänyt marsalkka Vasili Sokolovski, jonka johdolla vastarintaa ryhdyttiin tukahduttamaan.
Protestoijilta puuttui selkeä johto ja itse asiassa myös todelliset tavoitteet, joten heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puna-armeijan joukkoja vastaan. Useimmat kansannousuun liittyneet poistuivat kaduilta hyvissä ajoin, mutta jäljelle jääneet ryhtyivät yhä väkivaltaisempaan ja voimakkaampaan vastarintaan.
Ylivoiman edessä kansannousu sammui nopeasti ja noin 15 000 ihmistä pidätettiin, ja heistä 2 500 sai eripituisia vankeustuomioita. Kuolonuhrien kokonaismäärästä kiistellään edelleen, mutta Hoyer arvioi, että vähintään 55 ihmistä kuoli kahakoissa ja ainakin kaksikymmentä protestoijaa teloitettiin.
Hallsteinin oppi
DDR oli diplomaattisesti eristyksissä vuosia, koska Länsi-Saksa noudatti vuodesta 1955 lähtien Hallsteinin oppia. Sen mukaan maa ei solmisi diplomaattisia ja taloudellisia suhteita yhdenkään valtion kanssa, joka tunnustaisi DDR:n suvereeniksi valtioksi.
Käytännössä kyse oli kauppasaarrosta ja se pakotti DDR:n niin taloudellisesti kuin diplomaattisesti eristyksiin ja sitä kautta täysin riippuvaiseksi Neuvostoliitosta.
Tilanne muuttui 1960-luvun puolivälissä, jolloin Länsi-Saksa myönsi Israelille lainan asehankintoja varten. Tämä päätös herätti suuttumusta arabimaissa ja tällöin DDR käytti tilaisuutta hyväkseen. Ulbricht teki virallisen valtiovierailun presidentti Gamal Abdel Nasserin johtamaan Egyptiin vuonna 1965 ja kesäkuussa 1967 kuuden päivän sodassa Itä-Saksa tuki arabimaita. Vuosikymmen lopulla useat valtiot tunnustivat Itä-Saksan diplomaattisesti ja Länsi-Saksa luopui Hallsteinin opista vuonna 1970.
Katja Hoyer: Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-1990. Suomentanut Mari Janatuinen. 550 sivua. Atena Kustannus Oy.
