Kun terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin lokakuun seitsemäntenä päivänä, oli tunnelma Brysselissä järkyttynyt ja epäuskoinen. Alueella historiallisesti vaikuttanut vihan ja koston kierre sai jatkoa, ja nyt tuhannet ihmiset ovat sen seurauksena menettäneet henkensä Israelissa sekä Gazassa. Monimutkaiseksi kokonaisuuden tekee se, että humanitaarinen tilanne Gazassa heikkenee päivä päivältä ja YK vaatii lisäavun lähettämistä alueelle.
Uhkaavalta vaikuttaa myös laajempi geopoliittinen tilanne. Iranin kytkös Hamasin rahoitukseen ja tapahtuneeseen hyökkäykseen on selvä, mutta myös Venäjän toimia konfliktin taustalla täytyy tutkia – kääntyihän maailman katse hetkeksi pois Ukrainasta. Verenvuodatuksen jatkuessa sodan leviäminen lähialueelle Libanoniin ja Syyriaan on mahdollista, joten myös kansainvälisen yhteisön on oltava valppaana toimimaan.
”Gaza on maailman suurin avovankila” ja ”Hamasilla on Gazassa vaalien kautta saatu mandaatti” ovat lausahduksia, joihin monet ovat varmasti törmänneet. Konflikti alkoikin Israelin valtavalla propagandatappiolla. Huolestuttavaa on, että yleinen mielipide ja sosiaalisen median sympatiat alkoivat Gazan viattomien siviilien tukemisesta kääntyä paikoitellen jopa Hamasin hirmutekoja puolusteleviksi.
Ongelma tuntuu lopulta olevan se, etteivät Hamasin puolesta rumpuja pärisyttävät vasemmistopopulistit näe metsää puilta. Israeliin ei hyökännyt sorrettu Palestiina, vaan ääri-islamistinen terroristijärjestö Hamas, joka toimillaan pyrkii luomaan naisia ja vähemmistöjä syrjivän Šaria-lakiin pohjautuvan yhteiskunnan.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei Israel ole kohdellut vuosien saatossa gazalaisia kuten pitäisi – tämä ei kuitenkaan oikeuta verisiin terroritekoihin. Hamasin vaaleilla saadusta mandaatista taas on muistettava, että tämä vuonna 2006 saatu ”mandaatti” loppui jo perustuslainkin silmissä vuonna 2010. Tämän jälkeen Hamas on pysynyt vallassa järjestämättä vaaleja ja alue on tutkimuksissa määritelty demokratian tasoltaan yhdeksi maailman heikoimmista.
Mainittu propagandatappio on johtanut EU:n kaltaisten toimijoiden haasteisiin ottaa aiheeseen yhtenäisesti kantaa. Esimerkiksi parlamentin käsittelyssä nähtiin vääntöä ja äärilaidat yrittivät torpedoida yhteistä kompromissia. Lisäksi komissaaritasolta haluttiin unionin yleistä tahtotilaa vasten keskeyttää kaikki humanitaarinen tuki Gazaan. Tämä yhtenäisyyden puute on harmillista ottaen huomioon tilanteen vakavuuden ja siviilien välittömän avuntarpeen – nyt jos koskaan tulisi EU:n pysyä yhtenäisenä ja puolustaa demokraattisia arvoja terroristihyökkäystä vastaan.
Mitä Israeliin tulee, lienee selvää, että maa on alueen ainoa demokratia. Toki silläkin on varaa parannuksille. Maan pääministeri Benjamin Netanjahu on pyrkinyt viemään läpi lakiuudistuksia, jotka toteutuessaan saattaisivat heikentää esimerkiksi oikeusvaltioperiaatetta. Yksi arvio Netanjahun poliittisesta tulevaisuudesta onkin se, että hän kokee Golda Meirin kohtalon.
Tärkeintä konfliktiaikana on muistaa Geneven sopimuksessa määritetyt sodan oikeussäännöt. Israelilla täytyy olla oikeus puolustaa itseään, mutta sen täytyy tapahtua yhteisten pelisääntöjen puitteissa. Tästä inhimillisestä periaatteesta on myös EU:n ja Yhdysvaltojen kaltaisten toimijoiden muistutettava Israelia.
Aselepoon tuntuu olevan vielä pitkä matka, mutta sen syntyessä ja sykkeiden laskeuduttua koittaa diplomatian aika. Vihan kierteen katkaisemiseksi on tähän asti ollut esillä yksi vaihtoehto ylitse muiden: kahden valtion malli. Tätä ovat tukeneet muun muassa Euroopan Parlamentti, sekä maailman johtajat Joe Bidenin ja Sauli Niinistön johdolla. Neuvottelut eivät tule olemaan helpot, ja kilpailevat ratkaisuehdotukset loistavat poissaolollaan.
On selvää, ettei näitä tunnepohjaisia vihasuhteita saada loppumaan järkeilemällä osapuolille. Siksi EU:n tulee omassa toiminnassaan keskittyä väkivallan tuomitsemiseen, humanitaariseen apuun, sekä tietysti konfliktin kontrolloimattoman laajentumisen ehkäisyyn.
