Entinen pääministeri, European University Institutea johtava professori Alexander Stubb valittiin kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi Espoon Otaniemessä pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa.
Hän piti valintansa yhteydessä puheen puoluekokousyleisölle. Verkkouutiset julkaisee puheen ohessa sanasta sanaan.
******
Hyvät ystävät, kära vänner.
On suuri kunnia seistä edessänne tänään täällä Espoon Dipolissa, tasan 1,5 kilometrin matkan päässä tuosta Lehtisaaren synnyinkodistani. Pitkän matkan olemme yhdessä kulkeneet. Kun lähdin tälle reissulle vuonna 2004, en olisi koskaan kuvitellut, mihin se voisi johtaa. Suzanne näyttää olevan tästä samaa mieltä.
Muistan vieläkin, miten ensimmäisenä vaali-iltana jännitti. Olin tehnyt hyppäyksen akateemisesta ja virkamiesmaailmasta politiikkaan. Puoluevalintani oli helppo – olihan Kansallinen Kokoomus jo silloin Suomen kansainvälisin puolue. Oli sitä aina ollut.
Olemme kansanliikkeenä olleet keskeisessä roolissa historiamme saranakohdissa. Tekla Hultin rikkoi kansanedustajana valtarakenteiden lasikattoja. Emil Nestor Setälän kynästä syntyi Suomen itsenäisyysjulistus. Juho Kusti Paasikivi rakensi ulkopolitiikkamme peruspilarit kylmän sodan alkuvaiheessa.
Kylmän sodan aikana olimme paitsiossa, koska olimme liian länsimielisiä. Ilkka Suominen oli ensimmäisenä merkittävänä poliitikkona uskaltanut ehdottaa Suomelle EU-jäsenyyttä. Kaikki perustui arvoihin, siihen että olemme aina nähneet Suomen osana länttä. Silloin ja nyt.
Jyrki Kataisen johdolla lähdimme rakentamaan uuden ulkopolitiikan aikakautta. Kokoomus oli ensimmäisenä suurena puolueena liputtanut Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Sauli Niinistö oli puhunut eurooppalaisemmasta Natosta. Jyri Häkämies oli varoittanut Venäjästä – ja ihan kolmasti.
Ilkka Kanerva tuki Viroa patsaskiistassa. Kun palasin Georgian rauhanvälitystehtävästä, varoitin 080808-puheessani kansainvälisen politiikan murroksesta, Venäjän uhasta ja peräänkuulutin keskustelua Nato-jäsenyydestämme. Pääministerinä liputin myös Naton puolesta.
Kun Nato-polkumme sitten lähti aukenemaan Venäjän hyökkäyssodan myötä, me olimme puolueena rakentavasti sitä tukemassa oppositioista. Ilman minkäänlaista jälkiviisastelua. Suomen turvallisuus edellä. Kiitos Petteri Orpo, Elina Valtonen, Antti Häkkänen ja kaikki kokoomuslaiset, jotka jaksoivat uskoa jäsenyyteemme.
Haluan myös henkilökohtaisesti kiittää Sauli Niinistöä siitä, että hän vei meidät Natoon. Hän teki sen vaikeassa tilanteessa, päättäväisesti. Hänestä tuli Suomen ensimmäinen Nato-presidentti. Kiitos Sauli.
Se, että on historian oikealla puolella tietyissä asioissa, on sinällään hyvä asia, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on aina ymmärrettävä mitä tapahtuu juuri nyt, ja samalla katsoa eteenpäin. Kaiken keskiössä pitää olla Suomen turvallisuus. Se on meille eksistentiaalinen kysymys, on sitä aina ollut ja tulee sitä aina olemaan.
Samalla olemme kokoomuksessa olleet arvoillemme uskollisia. Olemme pitäneet kiinni siitä, että Suomi on läntinen demokratia. Uskomme avoimeen yhteiskuntaan, jossa yksilönvapaus ja ihmisoikeudet on turvattu. Olemme valmiita näitä arvoja puolustamaan ja olemme aina halunneet sen tehdä yhdessä läntisten liittolaistemme kanssa. Emme koskaan enää halua olla yksin.
Olemme vuosien varrella uskaltaneet puolustaa Suomen Nato-jäsenyyttä myös silloin kun se ei ollut muodikasta. Miksi? Siksi että se on ollut Suomen etujen ja arvojen mukaista. Olemme aina halunneet maksimoida Suomen turvallisuuden. Itsenäisen ja uskottavan puolustuksen lisäksi se on tarkoittanut sitoutumista läntisiin instituutioihin ja kansainväliseen yhteistyöhön.
Står jag här framför er och försöker skapa bilden att det bara är samlingspartister, som har skapat den finländska framgången? Absolut inte. Tvärtom. Den har skapats tillsammans, som nation.
Utan Svinhufvud, Alkio och Setälä hade vi inte förklarat oss självständiga som stat. Utan Mannerheim, Ryti och Tanner hade vi inte överlevt andra världskriget. Utan Paasikivi, Kekkonen och Koivisto hade vårt kalla krig kunnat förvandlas till ett hett sådant. Utan Aho, Lipponen och Ahtisaari skulle vi inte vara i EU. Utan Niinistö, Marin, Haavisto och Kaikkonen vore vi nu inte medlem i NATO.
I samtliga närhistoriska brytningsskeden har vi klarat oss, eftersom vi hållit ihop. Året 1918 lärde oss vad tudelning betyder, som allra värst. Året 1939 visade oss vad enighet betyder som allra bäst. Året 1995 gav oss möjligheten att ansluta oss dit vi hör hemma. Året 2022 fullbordade vår plats som ett västligt land.
Mutta emmehän me tänne tulleet menneitä muistelemaan. Olemme täällä tekemässä historiaa, mutta ennen kaikkea rakentamassa tulevaisuutta.
Ennen kuin lähden liikkeelle, haluan kuitenkin varoittaa kolmesta virheestä, joita me ihmisinä usein teemme. Meillä on nimittäin taipumus ylirationalisoida menneisyys – siis yrittää selittää historia nykypäivään sopivaksi. Samalla me ylidramatisoimme nykyhetken – ikään kuin ihmiskunta ei olisi aiemmin ollut kriisien keskellä – unohdamme, että maailma on jatkuvaa kriisinhallintaa.
Kun ylirationalisoimme menneisyyden ja ylidramatisoimme nykyhetken, ajaudumme siihen suurimpaan ansaan – eli aliarvioimme tulevaisuuden. Tänään en ennusta tulevaisuutta, mutta yritän kertoa niistä asioista, joita seuraava tasavallan presidentti edestään löytää.
Puheessani aioin käsitellä – yllätys, yllätys – kolmea kokonaisuutta. Se on yhtä aikaa ehdokkaan puhe ja tutkijan analyysi. Mielestäni molempia tarvitaan juuri nyt. Haluan kiittää teitä kaikkia siitä palautteesta, jonka sain tämän ensimmäisen kiertueen aikana. Yhteiset keskustelumme avasivat uusia polkuja. Löydätte puheesta varmaan muutaman tutun elementin.
Haluan antaa realistisen kuvan siitä, miten maailma juuri nyt makaa. En halua lietsoa pelkoa ja turvattomuutta. Maailmanlopun manaajia on riittämiin. Uhkakuvien maalaaminen helppoa. Usein myös populistista ja älyllisesti laiskaa. Olen ratkaisukeskeinen. Haluan luoda toivoa ja kertoa miten tästäkin tilanteesta yhdessä selviämme.
Ensiksi analysoin millaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomen tasavallan 13:a presidentti aloittaa tehtävässään 1. maaliskuuta 2024. Toiseksi käyn läpi Suomen haasteita tässä maailmanpolitiikan murroksessa. Ja lopuksi pohdin, millaisia ominaisuuksia presidentin tehtävä tänä päivänä vaatii.
Lähdetään liikkeelle maailman tilanteesta. Ja nyt teen jotain, jota ei varmaankaan ole koskaan aiemmin tehty kokoomuksen puoluekokouksessa. Siteeraan nimittäin Vladimir Leniniä. Hänen kerrotaan sanoneen, että “On vuosikymmeniä, jolloin mitään ei tapahdu, ja sitten on viikkoja, jolloin tapahtuu vuosikymmeniä”.
Ei tainnut toveri Lenin ihan väärässä olla. Tuo samainen tunne oli monella meistä helmikuussa 2022, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Viestin ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa kolme päivää sodan alkamisesta. Vastaus tuli välittömästi ja se oli perinteistä venäläistä sotapropagandaa. Ymmärsin heti, että paluuta vanhaan ei ollut.
Olimme historian saranakohdassa. Samalla Suomi oli vaaran vyöhykkeellä, koska emme olleet Naton jäseniä. Emme voineet olla varmoja siitä, että Nato-polku aukeasi kriisin keskellä. Onneksi aukesi. Siitä kiitos ulkopoliittiselle johdollemme ja liittolaisillemme. Ja erityinen kiitos Suomen kansalle, että veitte meidät Natoon.
Näin jälkikäteen voimme todeta, että Vladimir Putin teki lähihistorian suurimman taktisen ja strategisen virheen. Tai itse asiassa niitä oli kolme: hän yliarvioi omat sotilasvoimansa, aliarvioi Ukrainan armeijan ja samalla lännen yhtenäisyyden.
Toisaalta herään joskus öisin ja mietin, mitä olisi tapahtunut, jos Venäjä olisi valloittanut Kiovan kolmessa vuorokaudessa, kuten oletettiin tapahtuvan. Mitä, jos Zelenskyi olisikin ottanut sen kyydin, eikä pyytänyt ammuksia? Mitä jos Ukrainan kansa ei olisi kyennyt puolustautumaan ylivoiman edessä?
Olisimme lännessä todennäköisesti olleet yhtä kädettömiä kuin vuonna 2008 Georgian sodan ja 2014 Krimin valtauksen jälkeen. Olisimme vain tuominneet hyökkäyksen yhteisjulistuksissa ja lisänneet muutaman pakotteen ja henkilön jo olemassa olevien joukkoon.
Ja olkaamme rehellisiä. Jos Putin olisi onnistunut ja Zelenskyi epäonnistunut, Suomesta ei olisi välttämättä tullut Naton jäsentä. Ukrainan onnistuminen ja Venäjän epäonnistuminen mahdollistivat Nato-jäsenyytemme.
Venäjän hyökkäyssotaa on tänään käyty 611 vuorokautta. Me suomalaiset kyllä ymmärrämme, mistä on kyse. Me taistelimme talvisodassa ja jatkosodassa vapautemme ja itsenäisyytemme puolesta. Me kestimme. Ja niin kestää Ukrainakin.
Jos minut valitaan tasavallan presidentiksi, lupaan, että Suomi tukee Ukrainaa niin kauan kuin on tarpeellista. Ukraina taistelee koko sivistyneen ja vapaan maailman puolesta – sortoa ja tyranniaa vastaan. Ja sen sodan se voittaa, on jo voittanut. Slava Ukraini! (jatkuu kuvan jälkeen)
Ilman mitään ylirationalisointia tai -dramatisointia uskallan väittää, että elämme sukupolvemme 1918-, 1945- ja 1989-hetkeä. Ajanjaksoa, jolloin ymmärrämme, että maailma on murroksessa, mutta emme vielä tarkkaan tiedä mihin se johtaa.
Ensimmäinen maailmansota tappoi imperialismin. Toinen maailmansota tappoi fasismin. Kylmä sota tappoi kommunismin. Nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että Putinin sota ei tapa liberalismia, tai tarkemmin sanottuna länsimaista demokratiaa. Voimme oppia menneestä.
Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa perustettu Kansainliitto epäonnistui. Se ei ollut tarpeeksi vahva estämään uuden suursodan syttymistä. Euroopassa historia toisti itseään. Saksan nousua ei kyetty koteloimaan. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.
Toisen maailmansodan jälkeen vältyttiin samalta virheeltä. Rauhan takeeksi tarvittiin vahvemmat kansainväliset instituutiot ja säännöt. Syntyi Yhdistyneet Kansankunnat. YK:ta voi aina kritisoida, mutta perustehtävänsä – eli maailmanrauhan – se säilytti kylmän sodan aikana ja sen jälkeen, kaikista konflikteista huolimatta.
Kun kylmä sota loppui ja Neuvostoliitto hajosi, moni meistä luuli, minä mukaan lukien, että historia loppuu. Eli oletimme, että kaikki maailman 200 kansallisvaltiota siirtyisivät kohti toimivinta yhteiskuntamallia, eli liberaalia demokratiaa, markkinataloutta ja globalisaatiota. Olimme, olin väärässä.
Hyvältähän se kyllä alussa näytti. Keski- ja itä-Eurooppa vapautuivat kommunismin kahleista. Markkinatalous kukoisti ja demokraattisia valtiota syntyi enemmän kuin koskaan. Mutta jossain vaiheessa, ehkä vuonna 2001 Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun myötä aloitimme pidemmän liukuman kohti muutosta.
Länsi heikkeni. Muut nousivat. Demokratiat lähtivät rapistumaan. Emme olleet arvoillemme uskollisia. Terrorismin vastainen taistelu vei turvallisuuden vapauden edelle. Se oli ymmärrettävää. Mutta samalla meidän olisi pitänyt nähdä, että muu maailma ei välttämättä halunnut kopioida läntisiin arvoihin perustuvaa yhteiskuntamalliamme. Sitä haastettiin.
Irakin sota oli virhe. Afganistanin kriisinhallintaoperaatio ei saavuttanut tavoitettaan. Venäjä hyökkäsi Georgiaan ja valtasi Krimin niemimaan. Kiinan valtiokapitalismi loi kasvulukuja, joista me lännessä vain unelmoimme. Finanssi- ja eurokriisi kyseenalaistivat markkinatalouden. Maahanmuuttokriisi ravisteli Eurooppaa. Populismi haastoi läntisiä demokratioita. Britannia erosi EU:sta ja Donald Trump valittiin maailman vahvimman demokratian presidentiksi.
Se kaksinapainen maailma, johon olimme tottuneet kylmän sodan aikana, oli muuttunut ensin yksinapaiseksi ja sen jälkeen moninapaiseksi. Sen edessä me olimme loppujen lopuksi aika neuvottomia. Emme ymmärtäneet muutoksen syvyyttä. Se valkeni meille vasta sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Miksi pidän Venäjän hyökkäystä Ukrainaan maailmanpolitiikan uuden murroksen ajankohtana? Olemmehan me nähneet muitakin alueellisia konflikteja kylmän sodan jälkeen. Pidän sitä saranakohtana siksi, että se on pakottanut maailman ottamaan kantaa puolesta, vastaan tai jotain siltä väliltä.
Me toki iloitsimme siitä, että YK:n äänestyksissä 141 valtiota tuomitsevat Venäjän hyökkäyksen, mutta samalla jäi monelta huomaamatta, että ne 35 maata, jotka pidättäytyivät äänestämästä, edustavat yli puolta maailman väestöstä.
Vielä oleellisempaa on kuitenkin ymmärtää, että vain noin 40 valtiota on sanktioinut Venäjää. On helpompi tuomita kuin tehdä. Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa ei ole yhtään maata, joka sanktioi Venäjää. Aasiassakin vain muutama.
Mitä yritän tällä sanoa? Sitä, että muu maailma ei ole reagoinut Venäjän hyökkäykseen samalla tavalla kuin me lännessä. Ja siihen on syynsä. Moni haluaa näpäyttää länttä sen kolonialistisesta menneisyydestä ja sittemmin ylimielisestä ja epäjohdonmukaisesta vallankäytöstä. Toiset taasen ovat aina arvostaneet edesmenneen Neuvostoliiton tukea kylmän sodan aikana, tai yhteistyötä Venäjän kanssa sen jälkeen.
Kylmän sodan jälkeinen aikakausi on nyt ohi. Ne asiat, joiden piti tuoda meidät yhteen – keskinäinen riippuvuus, kauppa, teknologia, energia, informaatio ja valuutta – repivät meitä nyt irralleen. Yhteistyön välineet on aseistettu. Venäjä aseellisti energian. Me aseellistimme kaupan ja valuutan. Informaatio- ja teknologiasota on arkipäivää.
Samalla kun paikalliset ja alueelliset konfliktit ovat nousussa, käydään taistelua uudesta maailmanjärjestyksestä. Hamasin hyökkäys Israeliin ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat tästä esimerkkejä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on olemassa kolme vallan kehää, jotka tätä kamppailua käyvät: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä.
Enkä kerro tätä vain siksi, että se liittyy kirjaan, jota parhaillaan kirjoitan. Kerron sen siksi, että meillä kaikilla on juuri nyt tarve yrittää ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu. Tämä on oma tapani kiteyttää tilanne ja määrittää paikkamme – siis globaalin lännen osana olevan Suomen paikka – uudessa maailmanjärjestyksessä.
Globaaliin länteen kuulu noin 50 valtiota Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Siinä ovat mukana myös esimerkiksi Japani, Etelä-Korea, Uusi Seelanti, Australia ja Israel. Me puolustamme nykyistä liberaalia maailmanjärjestystä. Miksi? Siksi, että me olemme sitä toisen maailmansodan jälkeen rakentaneet sen ja siksi, että se hyödyttää meitä.
Globaaliin itään kuuluu noin 25 valtiota. Sitä johtaa Kiina. Vanavedessä tulevat Venäjä ja Iran, sekä maita, jotka usein äänestävät YK:ssa näiden kanssa. Globaali itä haluaa muuttaa nykyisen maailmanjärjestyksen. Kiina tekee sen strategisesti ja kärsivällisesti rakentamalla riippuvuussuhteita muuhun maailmaan. Se on hyötynyt sääntöpohjaisesta järjestelmästä. Venäjä tekee sen disruptiivisesti hyökkäämällä naapurimaihin.
Globaaliin etelään kuuluu noin 125 maata. Aasiassa sitä johtaa maailman väkirikkain maa, Intia. Lähi-idässä tahtipuikko pitää energiarikas Saudi-Arabia. Afrikassa Etelä-Afrikka ja Nigeria vastaavat noin puolesta mantereen taloudesta. Latinalaisen Amerikan voimavaltio on Brasilia.
Globaalilla etelällä on iso rooli uuden maailmanjärjestyksen rakentamisessa. Se ei halua valita puoltaan lännen ja idän välillä. Sille maailma ei jakaudu demokratioihin ja autokratioihin, vaan niihin, joiden kanssa joko voi tai ei voi tehdä yhteistyötä.
En lähde muita neuvomaan, mutta meidän on globaalissa lännessä ymmärrettävä, että maailmanjärjestys on muuttumassa. Jos haluamme ylläpitää sääntöpohjaista ja nykyisiin kansainvälisiin instituutioihin pohjautuvaa järjestelmää, meidän on saatava globaali etelä puolellemme – emme voi myöskään eristäytyä globaalista idästä kokonaan. On ymmärrettävä ja kuunneltava, käytävä dialogia. Moraalisaarnat, ehdollisuus ja ylimielisyys eivät toimi.
Globaali etelä haluaa niiden pöytien ääreen, joissa päätöksiä tehdään. YK, Maailmanpankki, IMF ja WTO nähdään pitkälti läntisinä instituutioina. Ja sitähän ne oikeastaan ovat. Miksi Latinalaisella Amerikalla, Afrikalla tai Aasialla ei ole Kiina lukuun ottamatta edustusta YK:n turvaneuvostossa? Nämä instituutiot menettävät merkityksensä, jos vallanjakoa ei muuteta.
Jos minut valitaan tasavallan presidentiksi lupaan tehdä vääjäämättä töitä sen eteen, että Suomi ajaa maailmassa arvokasta ulkopolitiikkaa. Tällä tarkoitan sitä, että meidän on kyettävä solmimaan toimivat suhteet ei vain läntisten liittolaistemme kanssa, vaan myös niiden, jotka eivät välttämättä arvojamme jaa.
Esimerkiksi Kiina, Intia, Etelä-Afrikka tai Brasilia ovat tärkeitä maita myös meidän näkökulmastamme. On asioita, joista olemme näiden kanssa samaa mieltä, ja asioita, jossa voimme kunnioittavasti olla toista mieltä. Arvojamme en uhraa, mutta yhteistyötä olen valmis tekemään. Kutsukaamme sitä arvopohjaiseksi realismiksi.
Seuraava tasavallan presidentti aloittaa tehtävänsä maailmassa, jossa globaalit instituutiot ja se sääntöpohjainen maailma, johon olemme tottuneet, heikkenevät. Elämme eräänlaista epäjärjestyksen ja rauhattomuuden aikakautta. Arvioin, että uuden maailmanjärjestyksen rakentamiseen menee vähintään kymmenen vuotta. Suomen on oltava mukana sitä rakentamassa.
Tulemme näkemään paljonkin valtioiden välistä kilpailua, mikä ei välttämättä ole huonokaan asia. Mehän olemme siinä hyviä. Tärkeintä kuitenkin on, että kilpailu ei johda konfliktiin – olipa se sitten paikallinen, alueellinen tai pahimmassa tapauksessa globaali. Kilpailun ja konfliktin koteloimiseksi tarvitaan yhteistyötä.
Kyse ei ole globalisaation joutsenlaulusta, vaan siitä, että valta alueellistuu. Samalla syntyy epäpyhiä liittolaisuuksia. Niiden etusijalla ovat intressit, ei välttämättä arvot tai maantiede. Vallan alueellistuminen pelaa osittain Euroopankin pussiin, koska EU:ssa sitä on tehty jo 1950-luvulta saakka.
Vaikka maailma tuntuu tällä hetkellä sekasortoiselta, ei kannata vaipua epätoivoon. Pelko on huonoin mahdollinen ohjenuora ulkopolitiikkaan. Kyllä, tulemme näkemään valtioiden välistä kilpailua. Kyllä, tulemme näkemään paikallisia, jopa alueellisia konflikteja.
Mutta ei se yhteistyön tarve mihinkään katoa. Se tulee vain muuttamaan muotoaan. Kaikki ymmärtävät, että ilman globaalia yhteistyötä me emme voi ratkaista ilmastonmuutosta, teknologian vallankumousta tai väestöhaasteita. Nämäkin on tehtävä yhdessä.
Eteemme tulee asioita, joihin emme ole tottuneet. Epävarmuutta, joka voi joskus pelottaakin. Jokaiseen risahdukseen ei kuitenkaan pidä reagoida. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa maltti on aina valttia. Mutta valmistautukaamme siihen, että välillä joudumme reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin myös ripeästi, kuten viime vuonna teimme Nato-jäsenyyden osalta.
Samalla pidän erityisen tärkeänä, että puolustamme niitä arvoja, jotka ovat tehneet Suomesta monella tapaa maailman mallimaan. Olkaamme ylpeitä siitä mitä olemme saavuttaneet. Näyttäkäämme esimerkillä miksi avoin yhteiskunta, liberaali demokratia, oikeusvaltio, tasa-arvo ja markkinatalous ovat toimivan hyvinvointiyhteiskunnan kulmakiviä.
Millainen Suomi?
Toiseksi käsittelen Suomen tilannetta ensin ulkoista ja sen jälkeen sisäistä. Mielestäni Suomeen ei kohdistu suoraa ulkoista uhkaa. Näin siksi, että ulkoisen turvallisuutemme takaa kolme lukkoa. Näistä ensimmäinen on uskottava ja itsenäinen puolustus sekä maanpuolustustahto. Ne ovat ja tulevat olemaan raudanlujia. Toinen on Suomen EU- ja Nato-jäsenyys. Me emme koskaan enää tule jäämään yksin.
Ja kolmas on Yhdysvaltain kanssa solmittava DCA (Defence Cooperation Agreement), eli puolustusyhteistyösopimus. Ei haittaa, että maailman suurin sotilasvalta on valmis takaamaan maamme ja muiden Pohjoismaiden turvallisuutta.
Eihän tämä tietenkään tarkoita, että Venäjä olisi lakannut olemasta suurin turvallisuusuhkamme. Se on sitä aina ollut ja tulee sitä todennäköisesti aina olemaan. Tulemme näkemään ja näemme erilaista kiusantekoa ja häirintää.
Olemme valmistautuneet hybridi-iskuihin, joilla pyritään lietsomaan pelkoa ja aiheuttamaan epävakautta. Ei ne meille yllätyksenä tule ja sitä varten meillä on viranomaiset, jotka kykenevät reagoimaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kyllä me suomalaiset osaamme nämä hommat hoitaa. Pärjäämme.
Meille ulko- ja turvallisuuspolitiikka on aina ollut eksistentiaalinen kysymys. Siksi meillä on ollut kyky reagoida historian saranakohdissa yhtenäisesti, nopeasti ja jämäkästi. Se on sitä suomalaista reaalipolitiikkaa.
Vuonna 1809 maksimoimme autonomiamme korostamalla erilaisuuttamme. Ruotsalaisia emme olleet. Venäläisiä emme halunneet olla. Olimme suomalaisia. Siksi panostimme kieleen, kulttuuriin ja sivistykseen. Rakensimme omat instituutiot ja valuutankin. Naiset saivat ensimmäisten joukossa maailmassa oikeuden äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa. Se oli suomalaisuutta.
Vuonna 1917 julistauduimme itsenäiseksi keskellä Venäjän vallankumousta. Se ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Se vaati rohkeutta ja strategista pelisilmää. Kansankuntana teimme oikean ratkaisun, yhdessä. Näimme myös vuonna 1918 mitä yhtenäisyyden puute pahimmillaan oli.
Vuonna 1944 hyväksyimme Stalinin rauhan. Emme me sitä halunneet, mutta pakko se oli niellä. Menetimme rakkaita alueita maastamme ja kymmeniätuhansia isiä, äitejä, mummoja, vaareja ja lapsia. Isovanhempani olivat syntyneet Viipurissa ja isäni Käkisalmessa. Emme me sitä koskaan unohda, mutta kun vaihtoehto olisi ollut vielä pahempi.
Vuonna 1991 kun Neuvostoliitto hajosi, hakeuduimme lähes välittömästi EU:n jäseneksi. Pääsimme yhteisöön, johon kuuluimme. Ja vuonna 2022, kun Putin oli hyökännyt Ukrainaan, Suomen kansa päätti, että on aika ottaa lopullinen askel länteen. Sitä se Nato-jäsenyys oli. Oikea päätös. Kansakunnan turvallisuus edellä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Det gläder mig enormt att Sverige nu också kommer att bli medlem i Nato. Sveriges sak har ju alltid varit vår. Jag vet inte hur det är med er, men jag har aldrig kännt mig så nordisk som idag.
Det gläder mig enormt att alla Nordiska länderna ska nu bli medlemmar i Nato. Vår samhörighet är starkare än någonsin. Tillsammans kan vi försvara våra gemensamma värderingar i Norden, Europa och hela världen.
Paljon on viime aikoina ollut puhetta siitä, miksi Suomi halusi tehdä yhteistyötä Venäjän kanssa kylmän sodan jälkeen. Sinisilmäisyydestäkin on puhuttu. Ajattelen asiaa niin, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on aina perustunut kahteen pilariin, eli idealismiin ja realismiin.
Idealismi on sitä, että uskomme yhteistyön, keskinäisen riippuvuuden, kanssakäymisen ja kaupan voimaan. Ajattelu on oikeastaan aika eurooppalaista. Eli taloudellinen ja poliittinen yhteistyö tekee sodasta mahdottoman. Näinhän on Euroopassa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ollut toisen maailmansodan jälkeen.
Realismi on taasen ollut sitä, että meillä on miehille pakollinen varusmiespalvelu, 900 000 sotilaallisesti koulutettua henkilöä, 280 000 hengen reservi, joka voidaan mobilisoida sotaa varten, 62 F/A-18 hävittäjää, kohta 64 F-35 hävittäjää, Puolan ohella Euroopan suurin kenttätykistö ja ainoana Pohjoismaana pitkän matkan täsmäaseita kaikille puolustushaaroille.
And as I always tell my international friends, we have not built one of the strongest military capabilities in Europe because we are worried about Stockholm. Our Nato allies know that we are a safe pair of hands. We are, and have always been, prepared for all possible scenarios.
We are geopolitically one of the most important frontline states in Europe. Our feet are in the Baltic and our head is in the Arctic. We are responsible for protecting a large area of Nato. And don’t worry, we will do our job. We are a security provider, not a security consumer. You can always trust a Finn.
En siis ole huolissani Suomen ulkoisesta turvallisuudesta. Sen olen myös viestittänyt sadoissa kansainvälisen median haastattelussa sodan alkamisen jälkeen. Suomea hieman ulkokehältä viimeiset seitsemän vuotta seuranneena olen enemmän huolissani sisäisestä tilanteestamme.
Suomi on jotenkin muuttunut. Keskustelukulttuuriamme ohjaa repivä identiteettipolitiikka. Siitä puuttuu toisen kunnioittaminen, vuoropuhelu. Välillä myös sivistys. Toista ei kuunnella, ei kohdella arvokkaasti. Sen näimme myös kevään eduskuntavaaleissa. Pidän tätä kehitystä valitettavana.
Meille on viime vuosina pesiytynyt populismia, joka kyseenalaistaa tiettyjen demokraattisten instituutioiden – kuten esimerkiksi median, syyttäjälaitoksen tai hallinnon – integriteetin.
Sananvapautta olen aina puolustanut ja tule aina puolustamaan. Kuten myös oikeusvaltiota ja kansalaisyhteiskuntaa. Ne ovat keskeinen osa liberaalia demokratiaa.
Valtaa pitää voida haastaa, vahtia ja kyseenalaistaa. Vallanpitäjän on se kestettävä. Valtaa ei pidä koskaan liiaksi keskittää. Tai voihan sen autoritäärisessä valtiossa tehdä, mutta ei toimivassa demokratiassa.
Meillä jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteemme. Se on hyvä asia. Mutta samalla on muistettava, että vapaus ei koskaan tule ilman vastuuta. Perinteisellä medialla, sosiaalisen median alustoilla ja oikeastaan meillä kaikilla on vastuu siitä, että faktoja ei vääristellä tai informaatiota ei väritetä.
Jos meillä ei ole yhteisymmärrystä siitä mikä on fakta tai fiktio, tapamme demokraattisen keskustelun ja vuorovaikutuksen. Ja samalla demokratian. Tästä olemme nähneet uhkakuvia lähes kaikissa läntisissä demokratioissa.
Usein unohdamme, että mielipiteen esittäminen on paljon helpompaa kuin empatian osoittaminen, siis toisen asemaan asettuminen. Väitämme olevamme suvaitsevaisia, vaikka suvaitsemme lähinnä niitä, jotka ovat jostain asiasta kanssamme samaa mieltä.
Sosiaalinen media antaa meille jokaiselle mahdollisuuden julkiseen keskusteluun. Ei virtuaalimaailmassa pitäisi olla erilaista käyttäytymiskoodia kuin fyysisessä maailmassa. Jotenkin toivoisin, että kohtelisimme toisiamme “siellä internetissä” – kuten Benillä on tapana sanoa – samalla tavalla kuin kasvokkain. Kunnioittavasti. Arvokkaasti. Sivistyneesti.
Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio. Olen huomannut, että maailmalla se on iso hämmästyksen ja ihailun aihe. Olemme maailman onnellisin maa. Maksuton koulutus ja maailman parhaat opettajat. Turvaverkot, joista valtaosassa maapalloa ei uskalleta haaveillakaan.
Silti nämä tilastot eivät huomaa kaikkea. Olen huolissani nuorten mielenterveysongelmien kasvusta ja yksinäisyydestä. Sekin kertoo, että meidän pitää pyrkiä tulemaan enemmän yhteen kuin erilleen. Kohdata enemmän kasvokkain. Välittää.
Kun ympärillä on epävarmuutta ja synkkiä uutisia, tietenkin lapsemme ja nuoremme aistivat sen. Kestävyysvaje, hoivakriisi, sota Ukrainassa, ilmastonmuutos.
Aikuisten tehtävä on avata lapsillemme ja nuorillemme näköaloja. Lunastaa lupaus, että teemme parhaamme tässä ja nyt, että myös tulevilla sukupolvilla on hyvät oltavat tällä ainutlaatuisella planeetallamme.
Presidenttinä jatkaisin ehdottomasti kouluvierailuja, joita olen tehnyt satoja. Toivon, että voin pieneltä osaltani olla sytyttämässä kipinää, että maailmaa on mahdollista muuttaa paremmaksi. Asioihin voi vaikuttaa.
Meillä ei ole varaa siihen, että Suomi jakautuu.
Tämä kaikki liittyy myös vahvasti turvallisuuspolitiikkaan. On nimittäin niin, että jakautunut kansa ei kykene puolustautumaan. Meillä ei ole varaa polarisoitua lokalisteihin ja globalisteihin, vasemmistoon ja oikeistoon, nuoriin ja vanhoihin, kantasuomalaisiin ja maahanmuuttajiin tai metropoleihin ja maaseutuun.
Mieluummin kuin että keskitymme siihen, mikä meidät erottaa, pitäisi panostaa siihen mikä meitä yhdistää. Mieluummin kuin että käytämme megafonia oman näkemyksemme esittämiseen, voisimme kuunnella mitä toisella on sanottavana. Mieluummin kuin että käperrymme omaan identiteettiimme, voisimme miettiä, miten löytäisimme yhteisymmärryksen.
Millainen presidentti?
No niin, tässä on nyt sitten analysoitu maailman ja Suomen tilannetta. Toivottavasti analyysini on herättänyt jokaiselle ainakin muutaman uuden ajatuksen tai tulokulman. Ja kiitos vielä niistä huomioista, joita esititte ensimmäisen kiertueen aikana.
Tilannetta on toki helpompi analysoida – sehän on siis sitä ylirationalisointia tai ylidramatisointia. On paljon vaikeampi hahmotella sitä tulevaa, siis etsiä ratkaisua. Tässä vaiheessa halusin kuitenkin sanoittaa maailman ja Suomen sellaisena kuin sen juuri nyt näen.
Tulemme julkaisemaan vaaliohjelmani kampanja-avauksessani marraskuussa. Siinä käymme läpi tarkemmin, miten näihin haasteisiin voidaan vastata. Eli mitkä ovat teesini presidentin seuraavalle kuusivuotiskaudelle. Vaikkapa millainen Nato-jäsen Suomi tulisi olla.
Puheeni kolmannessa osiossa hahmottelen, millaisia ominaisuuksia tasavallan presidentiltä vaaditaan 2020-luvun maailmassa ja Suomessa.
Haluan aloittaa toteamalla, että olen työskennellyt kaikkien kilpakumppaneitteni kanssa vuosien varrella. Taidan myös olla niitä harvoja, joilla on hallituskokemusta kaikkien eduskuntapuolueiden kanssa. Kokemuksen perusteella voin sanoa, että kävi näissä vaaleissa miten tahansa, Suomelle käy hyvin. Suomi tulee saamaan asiantuntevan ja kokeneen presidentin.
Tiedän, että politiikassa harvemmin kehutaan kilpakumppaneita – varsinkaan oman urheiluseuran puoluekokouksessa – mutta toivottavasti ette pahastu, jos niin teen, aakkosjärjestyksessä.
Mika Aaltolalla on vahva tausta kansainvälisen politiikan tutkijana. Hänellä on ollut ilmiömäinen kyky sanoittaa meille suomalaisille Venäjän hyökkäyssodan eri vaiheita. Siitä saamme olla kiitollisia.
Li Andersson on pitkäaikainen kansanedustaja, vasemmistoliiton puheenjohtaja ja entinen opetusministeri. Ja myönnän nyt suoraan: minä olen Li-fani. Hän on aina ollut suoraselkäisesti punavihreä arvopoliitikko. Ja sitä paitsi hyvä tyyppi ja erinomainen kommunikoija. Och samma på svenska.
Sari Essayah on ministeri, pitkäaikainen kansanedustaja ja europarlamentaarikko sekä kristillisdemokraattien puheenjohtaja. Todellinen asiaosaaja, joka paneutuu asiaan kuin asiaan. Periaatteellinen politiikan ammattilainen. Ja mehän olemme molemmat Euroopan mestareita.
Pekka Haavisto on moninkertainen ministeri. Vuosien varrella minulla on ollut ilo ja kunnia työskennellä hänen kanssaan muun muassa rauhanvälityksen saralla. Pekalla on kokemusta sisä- ja ulkopolitiikasta. Kansainväliset verkostot kunnossa.
Jussi Halla-aho on eduskunnan puhemies, entinen meppi ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja. Slaavilaisten kielten tohtorina hän on kyennyt analysoimaan Ukrainan tilannetta syvällisemmin kuin moni meistä. Jussin ulkopolitiinen analyysi on terävää ja selkeää. Enkä sano tätä vain siksi, että olemme molemmat kannattaneet Suomen Nato-jäsenyyttä jo kolme vuosikymmentä.
Hjallis Harkimolla on laaja-alainen kokemus yritysmaailmasta. Hänhän on myös ollut kokoomuksen jäsen, jota pidän tietenkin meriittinä. IFK:n kannattajana odotan innolla, että Jokerit palaa taas SM-liigaan.
Olli Rehnin suhteen olen subjektiivinen, koska olemme olleet ystäviä 1990-luvulta saakka. Meillä oli sama väitöskirjantarkastaja, William Wallace. Olemme jopa kirjoittaneet yhteisen kirjan. Oli miten oli, niin kyllä Olli on yksi tämän porukan kokeneimmista kehäketuista – kansanedustaja, ministeri, meppi ja komissaari. Eurokriisi oli kova paikka. Olli hoiti sen erinomaisesti. Hänelläkin kansainväliset verkostot kunnossa.
Ja lopuksi. Minulla on sydämessäni lämmin paikka Jutta Urpilaiselle. Hän on yksi sukupolvemme kokeneimmista poliitikoista. SDP:n entinen puheenjohtaja. Kovassa liemessä keitetty valtiovarainministeri. Empaattinen asiantuntija. Ja nyt komissaarina vastuussa kansainvälisistä kumppanuuksista. Kaikki presidentin tehtävään vaadittavat ominaisuudet kunnossa.
Eli, viestini siis on, että tällä kertaa presidentinvaaleissa on kokenut ja asiantunteva ryhmä ehdokkaita. Odotan innolla yhteisiä keskustelujamme. Ne tulevat varmasti olemaan rakentavia, asiallisia ja mielenkiintoisia. Minä kunnioitan ja arvostan jokaista kilpakumppaniani. Siinä hengessä aion nämä vaalit käydä.
Haluaisin nostaa esille kolme sellaista ominaisuutta, jotka ainakin omasta mielestäni tarvitaan tänä päivänä tasavallan presidentin tehtävän hoitamiseen.
Ne ovat kansainvälisyys, kokemus ja empatia. Kansainvälisyydellä tarkoitan sitä, että seuraava tasavallan presidentti joutuu luovimaan maailmassa, joka on kovin erilainen kuin se, johon olimme kylmän sodan jälkimainingeissa tottuneet.
Historia ei loppunut, rauhattomuus teki paluun ja uutta maailmanjärjestystä muokataan. Emme voi jäädä sivustakatsojan rooliin, kun valta jaetaan. On otettava se valta mikä saatavilla on. Se on pienen maan elinehto kansainvälisillä areenoilla.
Suomi on nyt onneksi paikkansa valinnut. Me olemme osa läntisten demokratioiden liittoutumaa. Seuraava tasavallan presidentti on kirjaimellisesti kansainvälinen Nato-presidentti. Hän ei ole enää samalla tavalla riippuvainen Venäjä-suhteestaan, kuin edeltäjänsä ovat joskus olleet. Jotkut enemmän, toiset vähemmän.
Ensisijainen ilmansuuntamme on länsi. Tärkeintä on solmia suhteet eurooppalaisiin liittolaisiimme ja Yhdysvaltoihin. Samalla pidän erityisen tärkeänä, että seuraavalla presidentillä on kyky luoda suhteita niin globaaliin itään kuin globaaliin eteläänkin. Jonain päivänä myös Venäjään. Ei tuo naapuri tuosta mihinkään katoa.
Presidentin on tunnettava olonsa kotoisaksi niin YK:n kuin Afrikan unioninkin käytävillä. On kyettävä solmimaan toimivat suhteet niin New Delhiin, Pekingiin, Riadiin, Pretoriaan kuin Brasiliaankin. Ei meillä ole varaa valita. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä.
Toinen tasavallan presidentille tärkeä ominaisuus on kokemus. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa seuraavalla tasavallan presidentillä ei ole aikaa tehtäväänsä harjoitella. Ja kuten tuossa yllä totesin, ehdokkaiden joukossa on paljon ulkopoliittista kokemusta. Mikä on hyvä asia.
Oma kokemukseni tutkijana, virkamiehenä ja poliitikkona on opettanut, että ulkopolitiikassa ei ole koskaan helppoja päätöksiä. Kokemuksesta tiedän, että arvovalintoja on tehtävä päivittäin.
Olemmeko valmiita aseistamaan autoritaarisen maan, joka taistelee terrorismia vastaan? Teemmekö sopimuksen diktaattorin kanssa, jotta välttyisimme hallitsemattomilta maahanmuuttoliikkeiltä? Annammeko kehitysapua maahan, joka sallii kuolemantuomiot? Teemmekö yhteistyötä maan kanssa, joka ei tunnusta seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisia oikeuksia?
Omat kovimmat kokemukseni ulkopolitiikan saralta liittyvät Venäjän ja Georgian välisen sodan rauhavälitystehtävään. Onnistuimme yhdessä Ranskan ulkoministerin ja presidentin kanssa solmimaan tulitauon viidessä vuorokaudessa. Se oli kova paikka.
Vuosien varrella olen tavannut satoja ministereitä ja valtionpäämiehiä, niin demokraattisesti valittuja kuin autoritaaristen valtioiden diktaattoreita. Kokemus on opettanut, että jokainen on kohdattava yksilönä, silmästä silmään. Yhtäkään ei saa puolelleen saarnaamalla tai sormea heristämällä, mutta tiukkoja keskustelujakaan ei pidä koskaan vältellä.
Yksi tasavallan presidentin keskeisimmistä tehtävistä on päättää sodasta ja rauhasta yhdessä eduskunnan kanssa. Sen vaikeampaa päätöstä ei ole. Enkä sano tätä vain siksi, että varusmiespalvelustaan suorittava poikani, Oliver, istuu tuossa eturivissä.
Sanon sen siksi, että Suomen tasavallan presidentin on tehtävä kaikkensa sen eteen, että maamme ei sotaan ajaudu. Ystäväni ja mentorini Presidentti Martti Ahtisaari oli yksi kaikkien aikojen suurimmista rauhanvälittäjistä. Hän rakensi rauhan kolmella mantereella: Afrikassa, Euroopassa ja Aasiassa.
Martti teki tuon kaiken kokemuksen ja kansainvälisten verkostojensa kautta. Hän kykeni rakentamaan rauhan siellä missä sen ei uskottu toteutuvan. Hän uskoi vahvasti, että rauha on tahdon asia, että kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa. Vaikka sota on päällä, on kyettävä miettimään rauhanratkaisuja.
Tasavallan presidentti on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö. Ylipäällikkyys on strategista johtamista. Siinä tehtävässä on tärkeintä luoda hyvät, jokapäiväiset ja avoimet suhteet niin puolustusvoimien johtoon kuin hallitukseen ja eduskunnan tärkeimpiin valiokuntiin.
Kolmas ominaisuus, jota tasavallan presidentiltä vaaditaan, on empatia. Me elämme maailmassa, jossa robotisaatio ja tekoäly kykenevät tekemään paljon sellaisia asioita, joita me ihmiset ennen teimme. On kuitenkin yksi asia, joissa me ihmiset olemme ainakin toistaiseksi parempia – nimittäin empatia. Kyky asettua toisen asemaan.
Paljon puhutaan siitä, että tasavallan presidentti on arvojohtaja. Olen tästä samaa mieltä. Presidentti ei kuitenkaan voi itseään arvojohtajaksi julistaa. Se on ansaittava ja se vie aina aikansa. Arvojohtajuus syntyy esimerkin ja oman käyttäytymisen kautta.
Presidentin on tietenkin oltava päivän politiikan yläpuolella. Mutta samalla hänen on oltava yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Ei voi olla niin, että ikään kuin ylhäältä alas annetaan ukaaseja siitä mitä mieltä kunkin pitäisi jostain asiasta olla. Haluan viedä suomalaista, ratkaisukeskeistä ja kunnioittavaa keskustelua eteenpäin.
On aina helpompi pelotella, kuin sanoittaa toivoa. On aina helpompi olla pessimisti, kuin luoda uskoa. On aina helpompi esittää oma mielipide, kuin ymmärtää toista.
Presidenttinä lupaan kuunnella ja ymmärtää. Jos ihmisellä on huoli ilmastonmuutoksesta, teknologiakehityksestä tai maahanmuutosta – siitä huolesta pitää voida käydä sivistynyttä keskustelua, ilman että jakaannumme meihin ja heihin, hyviksiin ja pahiksiin.
Presidenttinä en halua jakaa, haluan yhdistää. En halua tuomita, haluan ymmärtää. En halua ärähtää, haluan keskustella. Mutta samalla olen valmis tekemään koviakin päätöksiä, kun niitä vaaditaan.
Johtopäätökset
Ja sitten johtopäätöksiin. Jännittääkö samalla tavalla kuin vuoden 2004 EU-vaaleissa? Ei välttämättä, mutta kuitenkin. Ikä ja kokemus tuovat perspektiiviä. Rauhallisuuttakin. Vaaleissa pitää kuitenkin aina olla sopivasti perhosia vatsassa.
Nämä ovat kahdeksannet vaalini. Niistä kaksi ovat olleet valtakunnallisia. Kaksi kansallisia. Kaksi puolueen sisäisiä. Ja yksi yleiseurooppalainen. Jokainen kampanja on ollut erilainen. Hyviä ovat muistot. Tiimit ovat olleet loistavia. Kisat reiluja.
Tämä kampanjan ensimmäinen vaihe huipentuu tänään täällä puoluekokouksessa. Peruskuntokausi on nyt ohi. Viimeisen yhdentoista viikon aikana olemme kiertäneet kaikki kolmetoista vaalipiiriä. Meillä on ollut yli 50 tilaisuutta 25 paikkakunnalla.
Kiitos jo tässä vaiheessa kaikista niistä keskusteluista ja kohtaamisista, jotka olen saanut kokea. Kiitos jo tehdystä työstä. Ilman teitä kaikkia teitä tämä ei olisi mahdollista.
Ja kyllähän sitä ehdokkaana aistii, missä mennään. Vaalipäivään on tänään tasan kolme kuukautta. Tekisi mieli innostua, ja oikein kunnolla. Mutta kokemuksesta tiedän, että kampanja pitää rakentaa maltilla, päivä kerrallaan.
Puoluekokouksen jälkeen on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Tulemme nostamaan intensiteettiä. Ehkä vetää muutaman intervallitreeninkin. Varsinainen kampanjanavaus pidetään marraskuussa. Kierrokset jatkuvat, ja niitä lisätään. Tilaisuudet kasvavat.
Ehdokkaana tiedän, että yksin näissä karkeloissa ei koskaan pärjää. Samalla tiedän, että minulla on apunani Suomen paras valtakunnallinen kampanjaorganisaatio – siis piirit. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, miten olemme pärjänneet vaaleissa viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan. Ja hei, katsokaas, kuka meillä on kampanjapäällikkönä – maan mainioin Kristiina Kokko.
Kestävyyslajien harrastajana tiedän, että ennen varsinaista kisaa kannattaa antaa mielen ja kehon palautua. Kampanjan viimeinen vaihe alkaa heti joulupyhien jälkeen. Silloin otetaan kampanjatiimeistä ja ehdokkaasta mittaa. Pitää jaksaa painaa. Ja kyllähän me jaksamme.
Kun lähdimme Suzannen ja lasten kanssa pohtimaan mahdollista asettumistani ehdolle presidentinvaaleissa, kävimme paljon keskusteluja siitä, mitä tehtävä pitää sisällään. Myös siitä mitä se meille perheenä merkitsee. Politiikka voi välillä olla rajua. Myös perheelle. Senkin puolen olemme saaneet kokea.
Olemme aina olleet tarkkoja perheemme yksityisyydestä. Olemme kiitollisia siitä, että Suomen media on sitä kunnioittanut. Olemme olleet Suzannen kanssa yhdessä lähes 30 vuotta. Tuo äskeinen puhe, oli hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä poliittisessa tilaisuudessa.
Thank you Suzanne for all these years together. Thank you for your love and friendship. Without you, I would not be half the man I am. Without you, this journey would not be possible.
On vaikea kuvailla sanoin, miten paljon perheeni tuki on vuosien varrella merkinnyt. Kiitos Suzanne, Emilie ja Oliver, että olette valmiita lähtemään uudestaan tälle matkalle. Haluan myös kiittää isääni Görania, veljeäni Nicolasta ja tietenkin Pirkkoa, kaikesta tuesta matkan varrella. Tiedän, että edesmennyt äitini olisi pojastaan ylpeä. Ja niin minäkin hänestä.
Mitkä ovat siis puheeni kolme pointtia? Ne tulevat tässä.
Ensimmäinen pointti: Valmistautukaamme maailmaan, joka tulee olemaan murroksessa vähintään seuraavan tasavallan presidentin toimikauden ajan. Se kylmän sodan jälkeinen aikakausi, johon me olimme jo tottuneet, on nyt ohi. Selviämmekö kansakuntana tästä murroksesta? Totta kai selviämme. Olemme selvinneet kaikista historian sarakohdista, ja niin myös tällä kertaa. Se on pienen ja sinnikkään kansakunnan elinehto.
Toinen pointti: Keskittykäämme oleelliseen. Keskittykäämme siihen, että ylläpidämme itsenäistä ja uskottavaa puolustusta. Keskittykäämme siihen, että olemme luotettava kumppani liittolaisillemme. Ja keskittykäämme sisäisesti siihen, että puolustamme demokratiaa, pysymme yhtenäisinä näinä vaikeina aikoina.
Kolmas pointti: Suomi tarvitsee kansainvälisen, kokeneen ja empaattisen valtiomiehen. Henkilön, joka pystyy kansainvälisen ja kansallisen kokemuksensa kautta rakentamaan siltoja ja välittämään rauhaa silloin kuin sitä vaaditaan. Henkilön, joka yhdistää ja tekee. Siis yhdistävän tekijän.
Seison tänään edessänne nöyränä ja kiitollisena. Nöyränä tehtävän edessä. Lähden matkalle, joka on ihmistä suurempi. Sellainen, jonka voi taivaltaa vain yhdessä, ei koskaan yksin.
Kiitollisena siitä, että te olette pyytäneet minua asettumaan ehdolle tasavallan presidentinvaaleihin ajankohtana, jolloin maailma on myllerryksessä.
Tämän suurempaa luottamuksen osoitusta en ole koskaan kokenut. Olen otettu sen vastuun edessä, jonka harteilleni asetatte.
Kaikkeni tulen antamaan, joka ikinen päivä. Teen sen maltilla, rauhassa ja harkiten. Niin toimii presidentti ja ylipäällikkö, tilanteessa kuin tilanteessa.
Haluan avoimen, turvallisen ja kansainvälisen Suomen. Ja sehän tarkoittaa sitä, että menemme koko Suomen etu edellä, aina ja yhdessä.
Kiitos luottamuksestanne. Kun isänmaa kutsuu, silloin mennään.
Kiitos, tack.
