Venäjän tuhoamissota Ukrainassa on jatkunut kahden vuoden ajan. Sota itsessään ja sen julmuudet synnyttivät Lännessä myötätunnon ja auttamisen aallon. Tuen ja panostusten todellinen painoarvo näkyy kuitenkin ajan kuluessa selvemmin. Tuki ei saa jäädä juhlapuheiden tasolle, vaan sen on vaikutettava rintamalla ja Ukrainan kaupungeissa.
Sodan alkuvaiheessa Ukrainalle luvattiin tukea eri muodoissa. Tuen määrä ja laatu on vaihdellut ja pääsääntöisesti se on muuttunut raskaammaksi sodan edetessä.
Suomi ja muut Euroopan itäosan valtiot olivat ja ovat yhä määrätietoisia tukijoita. Maamme on tukenut Ukrainaa puolustustarvikkeiden muodossa jo yhteensä 1,6 miljardin euron edestä. Useimmat Euroopan itäisen osan maat ovat puolestaan antaneet pois neuvostoaikaista sotakalustoa.
Euroopan suuren pelurin Saksan tukea voi karrikoiden kuvata siirtymänä taistelukypäristä taistelupanssarivaunuihin. Saksan antama sotilaallinen tuki lähentelee 5,6 miljardia euroa. Yhteenlaskettuna muun tuen kanssa tuki on lähes 28 miljardia euroa.
Puolustustarvikkeiden ja kaluston siirrot Ukrainalle ovat entisestään kasvattaneet niiden kysyntää. Euroopassa valtiot täydentävät kuumeisesti ammusvarastojaan. Kysyntä on valtavaa, ja heillä, joilla on kykyä tarjota, on kädet täynnä töitä. Tavalliselle ampuma-aseharrastajalle ampumatarvikkeiden kysyntä näkyy patruunoiden ja ammuskomponenttien, kuten esimerkiksi nallien ja ruudin, kasvaneina hintoina.
Ukrainan saaman tuen kohdalla juhlapuheiden totuusarvo paljastuu, kun sota siirtyy pian kolmannelle vuodelle. Tilanne muistuttaa etäisesti ensimmäisen maailmansodan alkuvaihetta, jossa ammusvarastot olivat ensimmäisen puolen vuoden aikana tyhjentyneet. Vasta ammustuotannon kasvattamisen jälkeen sotatoimia jatkettiin entistä suuremmassa mittakaavassa.
Tällä hetkellä Ukrainan ammuspula on johtanut sotatoimien vähentämiseen. Sotaa ei siis käydä pelkästään asein ja asejärjestelmin, vaan mitä suurimmissa määrin teollisella tuotantokyvyllä. Tässä Venäjä on etumatkalla, sillä se on jo sotataloudessa, jossa talouden sijaan kasvaa sotatarvikkeiden tuotanto.
Kalustoa ja ammuksia on itsessään helpompi antaa, niiden arvoketjun luominen on puolestaan merkittävästi vaikeampaa. Siksi Ukrainan saamaa tukea on nähdäkseni arvioitava muutaman kriteerin avulla.
Ensinnäkin on huomioitava panostusten ajallinen jänne, eli toisin sanoen se, kuinka pitkäksi aikaa valtiot sitoutuvat tekemään esimerkiksi ammustilauksia. Aiheen kohdalla pätee teollisuuspolitiikan nyrkkisääntö: tehtaita ja arvoketjuja luodaan, kun taattua kysyntää on vuosikymmenten mittaiselle ajanjaksolle. Esimerkiksi Suomi on tuoreeltaan sitoutunut tukemaan Ukrainaa tykistöammusten tuotannolla 2030-luvulle saakka. Saksassa Bundeswehr on solminut yhteistyösopimuksen ammusten tuotannosta Rheinmetallin kanssa vuoteen 2029 saakka.
Toisekseen panostusten uskottavuutta mitataan konkreettisesti investointeina uuteen tuotantoon ja arvoketjuihin. Tämä on olennaisesti kytköksissä edelliseen vaatimukseen riittävän pitkistä tilauksista. Tykistöammusten tuotanto kiteytyy mielikuvissa kokoonpanolaitoksiin. Niiden taustalla on kuitenkin laajat arvoketjut. Ammusten metalliset kuoret valmistetaan usein eri paikassa kuin missä niistä kootaan ammuksia. Metallit taas louhitaan toisaalla ja niin edelleen. Pelkät eurot eivät riitä, vaan merkitystä on silläkin, kuinka paljon tuotannon arvoketjuun ja sen kestävyyteen sekä omistamiseen panostetaan.
Kolmanneksi on verrattava juhlapuheissa esitettyjä euromääräisiä panostuksia taloudessa vallitsevaan inflaatioon. Inflaation vaikutus on siis laskettava pois Ukrainalle osoitetusta tuesta. Vasta tämän jälkeen voi rehellisesti arvioida euromäärien merkittävyyttä.
Ukrainan puolustustaistelu siirtyy kolmannelle vuodelleen. Tässä vaiheessa on päästettävä ilmat pihalle eurooppalaisista juhlapuheista ja vaadittava enemmän. Suomi on Naton tuoreena jäsenenä tehnyt jo osansa ja täyttää sen jatkossakin. Nyt on vaadittava sitä samaa muilta.
