Suomi on myyttien luvattu maa. Suomalaisille myydään säännöllisin väliajoin tutkimustietoa maailman onnellisimmasta kansasta ja toimivimmasta yhteiskuntamallista. Tarinan mukaan Suomen vahvuus on ollut siinä, miten kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ja työelämää koskevat päätökset perustuvat konsensukseen ja neuvotteluihin. Suomi on siis neuvotteluyhteiskunnan ja yhteiskunnallisen edistyksen ja vaurauden ihmemaa.
Kaikki edellä mainitut väitteet ovat kuitenkin varsin helposti haastettavissa. Jos kerran suomalainen hyvin voimakkaasti korporatismiin ja tarvittaessa aina ulkoparlamentarismiin nojautuva yhteiskuntamalli on maailmaan paras ja toimivin, miksi se ei sitten ole levinnyt maailmalla laajemmin?
Toisekseen on hyvä kysyä: Miksi Suomessa on myös säännöllisesti erilaisia työtaisteluja huomattavasti enemmän, kuin kilpailijamaissa ja miksi suomalaisten reaaliansiot eivät kehity, vaan ovat juuri ja juuri vain OECD–maiden keskitasoa?
Suomalainen ay-liike ja sen vannoutuneet kannattajat nostavat mielellään aina esiin korporatistisen järjestelmän 1960– ja 1970–luvuilta peräisin olevia saavutuksia. Sen sijaan yhteys tähän päivään ja jo vuosikymmeniä sitten alkaneeseen yhteiskunnalliseen muutokseen loistaa oikeastaan aina poissaolollaan.
Ay-liikkeen kultaisina vuosikymmeninä Suomessa elettiin enemmän tai vähemmän suljetussa taloudessa. Työvoima, pääomat ja palvelut eivät liikkuneet, koska jo pelkästään EU–jäsenyys vaikutti utopialta ja globalisaatio, digitalisaatiosta puhumattakaan, ei ollut vielä kunnolla käynnistynyt. Työpaikat olivat lähes kiveen hakattuja, koska yritysten ei tarvinnut kilpailua juurikaan pelätä.
1980–luvulle tultaessa kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Euroopassa siirryttiin riskiyhteiskunnan aikakauteen. Riskiyhteiskunnassa perinteisten instituutioiden (ay-liike, poliittiset puolueet, työ, perhe, kirkko ja uskonto) asema ja työn tekemisen ehdot ja toiveet kokivat perinpohjaisen muutoksen. Muutos ei ole suinkaan päättynyt, vaan se jatkuu edelleen. Riskiyhteiskunnan varhaisimpia tunnusmerkkejä oli se, että entistä harvemmin työntekijä halusi kuulua esimerkiksi ay-liikkeeseen tai poliittiseen puolueeseen.
Työurien luonnekin muuttui. Entisessä maailmassa oli hyvin tyypillistä, että työntekijä saattoitehdä kokonaisen työuran samassa tehtävässä ja jopa saman työnantajan palveluksessa. Nykyisin erityisesti nuoremmat työntekijät sitoutuvat omalta puoleltaan ehkä kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi saman työnantajan palvelukseen. Leimallista kehitykselle on myös se, että monet haluavat vaihtaa ammattiaan ja työtään kouluttautumalla vapaaehtoisesti uudelleen.
Työpaikan varmuus paikallisella tasolla ei ole niin ikään enää taattu, vaikka toimipiste olisi kuinka kannattava. Päätökset työ–ja kustannuspaikan tulevaisuudesta tehdään jopa tuhansien kilometrien päässä. Kustannuspaikan tulevaisuuden vaakakupissa painavat usein asiat, kuten kansainvälinen alakohtainen kilpailu johon paikallisen tason intressit eivät ulotu.
Jäsenistö ikääntyy ja identiteetti on hukassa
Työn tematiikan ja sen luonteen muutos on pysyvä ilmiö. Ay–liikkeen olemassolon historiallinen peruste on edellä mainitun työn ja talouden lainalaisuuksien myötä menettänyt jopa tosiasiallisen tarkoituksensa. Ay-liikkeen on niin ikään koko ajan entistä vaikeampi perustella nuorille työmarkkinoille tuleville työntekijöille, miksi heidän tulisi kuulua ammattiliittoon. Miksi siis maksaa kuukausittain jäsenmaksu ammattiliitolle, joka edustaa toimialaa, jossa työntekijä mitä ilmeisemmin on töissä vain muutaman vuoden.
Ilmiö näkyy konkreettisesti myös kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestön (Confederation Syndicat Trade Union) omissa kannanotoissa. Järjestön kannanoton mukaan vuodesta 2004 lähtien nuorten alle 25–vuotiaiden osuus ammattiliittojen jäsenistöstä on romahtanut ja entistä useampi jäsenistä on iältään 40–50–vuotias jo pitkään jäsenenä ollut työntekijä. Tarkasteltava ilmiö on koko ay–liikkeen tulevaisuuden kannalta fataali. Jos ei ole jäsenistöä, ei ole pian myöskään neuvotteluvoimaa. Suomessa kiinnostavaa jäsenistön ikääntymisessä on ollut se, miten vähän ay–liike on itse asiaa julkisuudessa pohtinut. Myös suomalainen työmarkkinoita seuraava valtamedia on ollut ilmiöstä melkoisen hiljaa.
Kuinka suomalainen ay-liike on sitten muuttanut toimintaansa muuttuneessa ympäristössä?
Isossa kuvassa ei juuri mitenkään. Ay-liike pitää edelleen tiukasti kiinni muun muassa työmarkkinoiden yleissitovuudesta. Tämä kirjaus oli myös esimerkiksi SDP:n vuoden 2023 eduskuntavaaliohjelmassa.
Yleissitovuuden nimissä työnantajan liikevaihdosta tai yrityksen koosta riippumatta työnantajia sitovat samat velvoitteet ja työntekijää vastavuoroisesti samat etuudet.
Toiselle sijalle tilanteessa sen sijaan jää huomio siitä, että voisiko esimerkiksi pienyrittäjä palkata ensimmäisen uuden työntekijän nykyistä kevyemmillä työehdoilla? Edellä mainittu voisi koskea esimerkiksi palkansaajan lomien kerryttämistä.
Nykyään alle vuoden työsuhteessa jokainen palkansaaja kerryttää tehtyä kuukautta vastaan kaksi lomapäivää. Voisiko pienyrittäjällä olla tässä tilanteessa yrityksen maksukyky huomioiden joustonvaraa esimerkiksi puoleen edellä mainitusta? Hypoteettisesti yrittäjä saisi samalla kasvatettua liikevaihtoa ja työntekijä mahdollisesti työsuhteen. Suomessa on yksinyrittäjiä tilastojen mukaan noin 170 000. Kysymyksessä ei siis ole mikään pieni joukko ihmisiä ja potentiaalisia työllistäjiä. Jos edellä mainittu ajatus laitettaisiin julkiseen keskusteluun laajemmin suomalaiseen tyyliin olisi varmaa, että se ammuttaisiin alas välittömästi viimeistään perustuslain vastaisena.
On myös muistettava, että Suomessa ja myös muualla EU:n alueella työntekijän lomat ovat ruhtinaallisen pitkät verrattuna keskeisiin maailmanmarkkinan kilpailijoihin kuten Kiinaan, Japaniin tai Yhdysvaltoihin. Nyt yleinen henki Euroopassa on, että työn tuottavuudesta viis: Pääasia on, että lomat pyörivät ja saavutetuista eduista pidetään kiinni. Eipä ole ihme, että Eurooppa, Suomi mukaan lukien, näyttäytyy usein esimerkiksi amerikkalaisille lähinnä vanhainkotina.
Vasemmisto ummistaa silmänsä todellisuudelta
Toinen krooninen päänsärky ay–liikkeelle ja koko vasemmistolle on ollut ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastus. Toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomessa ansiosidonnaisen porrastaminen ei ole ay–liikkeelle koskaan kelvannut. Tanskan kokemuksista Suomen ay–liike haluaa poimia vain järjestelmän ongelmat, jotka antavat siten syyn vastustaa uudistusta. Tanskan mallin kannusteet ovat joka tapauksessa eräs onnistunut instrumentti, jolla lyhentää työttömyysjaksoa nykyisestä.
Tanskalaiset ovat samalla puuttuneet yhteen pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteelliseen ongelmaan eli sen heikkoon tai olemattomaan kykyyn luoda kannusteita.
Surkuhupaisaa meneillään olevassa lakkosumassa on ollut myös se, miten ay–liike kategorisesti kieltäytyy kaikista työmarkkinoita koskevista uudistuksista tarjoamatta itse koskaan mitään tilalle. Samaan aikaan ay–liike puhuu hallituksen sanelukulttuurista ja heikosta kyvystä neuvotella asianosaisten kanssa. Miten hallitus voi siis edes teoriassa neuvotella, jos ay–liikkeellä ei ole mitään konkreettista esitystä mistä edes tulisi ylipäätänsä keskustella? Ulkopuolisin silmin tilanne on lähinnä koominen. Hyvin helposti tulee vaikutelma, jonka mukaan Suomea voidaan kehittää vain saavutettuja etuja puolustamalla. Työpaikkojen luominen, toimintaympäristöä ja sen vaatimuksia huomioiden ei ay–liikettä edelleenkään kiinnosta.
Työmarkkinoiden kasvavasta ongelmasta eli ikärasismista ay–liike ei ole myöskään pitänyt ihmeemmin ääntä. Tämä huolimatta siitä, että väestö ikääntyy vauhdilla ja entistä harvempi yli 55–vuotias työtön työllistyy avoimille työmarkkinoille.
Viime kesän rasismikeskustelussa niin opposition, kuin koko ay–liikkeenkin katse ongelmaan liittyen oli aivan toisaalla ja täysin toisarvoisissa asioissa. Talouden ja työllisyyden näkymien, sekä työmarkkinareformien sijaan keskusteltiin siitä, mitä jokin perusssuomalainen kansanedustaja oli joskus aikoinaan julkisuudessa kirjoitellut. Näytelmä oli jo silloin irvokas ja nyt myöhemmin arvioituna täydellinen mahalasku.
Ay–liike ei ole myöskään ollut muutenkaan aloitteellinen työttömien uudelleen kouluttautumisen ajajana. Hyvin monen työttömän taustalla on puutteellinen koulutus, jota voitaisiin korjata ihmettelyn sijaan mahdollistamalla esimerkiksi määräaikaisesti täysipäiväinen opiskelu edellä mainitun ansiosidonnaisen työttömyysturvan avulla.
Kenen asialla SDP on?
Suomessa oli lakkoja myös edellisellä hallituskaudella. Työmarkkinoilla vallitsi lähinnä historiasta tuttu tulonjakotaistelu, jossa esimerkiksi julkisen talouden tilalla ei ollut juurikaan palkansaajapuolelle merkitystä. Suomea hallitsi valovoimainen ja nyt maailmaa alati ahkeraan kiertävä demaripääministeri. SDP-vetoinen hallitus ei siis saanut edes omia ay–jäseniään ja sidosryhmiään ojennukseen ja sopimaan työehtojaan ilman työtaisteluita.
Tämä oli vähintäänkin kiusallista kaikille osapuolille. Yleensä demareiden hallitusvastuuta ja toimimista ay–liikkeen poliittisena siipenä ja ukkosenjohdattimena on jopa perusteltu sillä, että tällöin vältytään lakoilta ja muilta turhilta työtaisteluilta. Viime hallituskaudella näin ei todellakaan käynyt. Nyt tilanne on hallituspuolueiden suhteen luonnollisesti toinen. Oppositiossa oleva SDP rummuttaa taukoamatta ay–liikkeen propagandaa ja puolitotuuksia median tarjotessa heille usein arvokasta tulitukea. Poliittista taustatukea toimintaansa SDP saa luontevimmalta yhteistyökumppaniltaan eli vasemmistoliitolta sekä vihreiltä.
Kaikkeen edellä mainittuun viitaten joku saattaisi jopa kysyä, mihin koko SDP:tä enää tarvitaan. Puolue on jo pitkään hengittänyt 70–lukulaista ummehtunutta korporatismia, jossa politiikan ohjenuorana on kaikkinainen valtiovetoisuus, sääntely ja julkisten menojen paisuttaminen. Politiikkaa ohjaa identiteettipolitiikan ohella edelleen lähes sosialistinen yhdenvertaisuuden eetos maassa jossa on jo kaikkien selvitysten mukaan maailman eräät maailman pienimmistä tuloeroista ja yhdenvertaisimmista yhteiskunnista.
Kaikki edellä mainitut elementit nousivat konkreettisesti esiin myös SDP:n edellisessä eduskuntavaaliohjelmassa. Harva poliittinen puolue haluaa nykymaailmassa lisätä esimerkiksi valtion roolia myös omistajana, mutta tätä nykyinen SDP nimenomaan tahtoo. Poliitikkojen suhmurointi yrityskentällä ei ole koskaan ollut varsinainen menestystarina.
Postin ja Veikkauksen sotku SDP:n Antti Rinteen ja Sirpa Paateron vahtivuorolla olivat lähinnä poliittista draamateatteria parhaimmillaan. Viimeisin surullinen esimerkki edellä mainitusta oli Fortumin ja Uniperin tapaus vajaan parin vuoden takaa. Ruisrock ja valtion yritysten ongelmat risteytyivät tavalla, jossa tehtiin suomalaista varsin epämiellyttävää taloushistoriaa.
Meneillään olevat lakot, kuten kaikki muutkin aikaisemmat työtaistelut päättyvät aina ennen pitkää. Petteri Orpon (kok.) hallituksella on erityisesti uskottavuus pelissä. Jos hallituksen linja pitää, joka on toivottavaa, Suomi saattaa muuttua vihdoinkin maaksi, jossa korporatistiset rakenteet ja ulkoparlamentaristinen vallankäyttö ovat tulleet tiensä päähän. Samassa vyyhdissä myös SDP joutuu pohtimaan suhdettaan palkansaajajärjestöihin aivan uudella tavalla.
Suomalainen politiikan kenttä saattaa kehityksen myötä kokea lopulta aivan ennen näkemättömiä muutoksia, jotka eivät voi olla vaikuttamatta puolueiden suosioon ja erityisesti vasemmiston tulevaisuuteen.
