Kansallis-Osake-Pankin (KOP) pitkäaikainen pääjohtaja Matti Virkkunen lukeutui aikansa merkittävimpiin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, jonka toiminta huipentui istuvan presidentin Urho Kekkosen haastamiseen vuoden 1968 vaaleissa.
Virkkunen (1908–1980) katsoi velvollisuudekseen asettua ehdolle puolustaakseen suomalaista elämänmuotoa ja läntisiä siteitä aikana, jolloin kommunismi vahvisti asemiaan sisäpolitiikassa ja ulkopolitiikan keskiössä olivat suhteet Neuvostoliittoon, kertoo filosofian tohtori, dosentti Marko Paavilaisen kirjoittama tuore elämäkertateos.
Tämä ensimmäinen Virkkusesta laadittu kokonaiselämäkerta piirtää kuvan suomalaisen sivistyssuvun kasvatista, joka järjesteli talvisodan aikana aseapua Suomelle, oli diplomaattina avaamassa sotienjälkeisiä kauppasuhteita länteen ja nousi vuonna 1948 – vain 38-vuotiaana – KOP:n johtoon.
Kokoomuslaisen arvomaailman lapsuudenkodissaan omaksunut Virkkunen ei Paavilaisen mukaan missään vaiheessa epäröinyt tunnustautua konservatiiviksi ja pysytellä uskollisena nuoruutensa ihanteille. Kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen jäseneksi Virkkunen ei kuitenkaan koskaan liittynyt.
Uskollisena ihanteilleen
Virkkunen ja häntä kahdeksan vuotta vanhempi Kekkonen – juristeja molemmat – olivat opiskeluvuosinaan omaksuneet Akateemisen Karjala-Seuran aatemaailman ja kantaneet huolta nuoreen tasavaltaan kohdistuneista sisäisistä ja ulkoisista uhista.
Neuvostoliiton aggressiivisuus oli konkretisoitunut kummallekin talvi- ja jatkosodan vuosina, mutta sittemmin etääntyneet aatteellisesti toisistaan Kekkonen tarkistettua poliittisia näkemyksiään, mitä Virkkunen ei edes yrittänyt tehdä.
– Hänen suhtautumisensa yrittäjyyttä sosialisointipyrkimyksillä ahdistaviin perinteisten arvojen kyseenalaistajiin ja kommunisteihin säilyi torjuvana. Kekkonen oli sen sijaan julistanut Ostrobotnian puheessaan 1967 kommunistit isänmaanystäviksi, kirjassa todetaan.
– Virkkunen edusti nuoruutensa ihanteita ja arvomaailmaa johdonmukaisesti myös sotien jälkeisessä Suomessa, kun taas Kekkonen näytti täydelliseltä takinkääntäjältä – eikä Virkkunen ollut tässä suinkaan yksin, vaan monen muunkin mielestä Kekkonen oli poliittinen pyrkyri, joka oli omaksunut uudessa ajassa uuden tavan tehdä politiikkaa ja hylännyt aiemmin vaalimansa ajatukset, Paavilainen sanoo Verkkouutisille.
UKK:lle vetoapua Moskovasta
Nostamalla suomalaisen elämänmuodon puolustamisen vaalikampanjansa ytimeen Virkkunen asettui Paavilaisen mukaan avoimesti vastustamaan sitä, että Kekkonen oli kelpuuttanut suomalaisen yhteiskunnan ja elämänmuodon perustan murtamiseen pyrkivät kommunistit Rafael Paasion (sd.) johtamaan kansanrintamahallitukseen yhtäläisten kansalaisoikeuksien nimissä.
Myös Virkkusen kampanjaslogan ”Maa tarvitsee presidentin” oli tarkoitettu piikiksi Kekkoselle.
– Sen itsestäänselvyydeltä ja viattomalta kuulostava sanoma kätki sisään piiloviestin: Kekkonen ei ollut osoittautunut valtionpäämiehenä tasavallan presidentin arvovallan ja kunnioituksen mittaiseksi mieheksi tai hän ei ollut edes suomalaisten presidentti vaan Neuvostoliiton avulla valtaan päässyt ja Moskovaa herkällä korvalla kuunteleva näennäispresidentti. Maa tarvitsi hänen tilalleen todellisen presidentin, Paavilainen kirjoittaa.
Heti vaalitaistelun alkumetreillä toukokuussa 1967 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen äänenkannattaja Pravda asettui tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa ja varoitti Suomen eduskunnassa ja talouselämän avainpaikoilla istuvista henkilöistä, jotka pyrkivät muuttamaan Suomen ulkopoliittista linjaa. Myöhemmässä uutisoinnissaan lehti leimasi Virkkusen yhdeksi maan vaikutusvaltaisimmista kapitalisteista, jonka ehdokkuus kertoi taantumuksellisten suurpääomapiirien poliittisesta vehkeilystä.
Myös kotimaassa Virkkusen poliittiset vastustajat suomivat häntä tavalla, jota Paavilaisen mukaan nykyään kutsuttaisiin vihapuheeksi. Kekkonen väitti Virkkusen edustavan epädemokraattisuutta, kiihkonationalismia, militarismia ja yhteiskunnan vähempiosaisten vieroksuntaa. Militaristileimaan riitti se, että Virkkunen oli puhunut puolustusmäärärahojen korottamisen puolesta.
– Yhä tänä päivänäkin on toki niin, että poliitikot, jotka katsovat ajavansa yhteiskunnan kokonaisetua, leimataan hyvin herkästi rahavallan kätyreiksi tai oman edun tavoittelijoiksi, Paavilainen sanoo VU:lle.
”Jos demokratiassa halutaan elää”
Paavilaisen mukaan Virkkunen lähti presidenttiehdokkaaksi jokseenkin vastahakoisesti, mutta kun hän oli päätöksensä tehnyt, hän ei tyytynyt olemaan vain näennäinen vaihtoehto Kekkoselle, vaan haastoi istuvaa presidenttiä kaikin voimin. Virkkunen perusteli ratkaisuaan velvollisuudentunnolla.
– Jonkun täytyy asettua vastaehdokkaaksi, jos demokratiassa halutaan elää, hän sanoi.
Argumentilla oli hyvinkin katetta, sillä jo vuonna 1966 oli väläytelty ajatusta, että SDP voisi asettua suoraan keskustataustaisen Kekkosen taakse, jolloin muut puolueet saattaisivat seurata esimerkkiä ja presidentti valittaisiinkin poikkeuslailla. Ellei kokoomus olisi ainoana suurena puolueena asettanut uskottavaa vastaehdokasta, demokratiaa rapauttavaan poikkeuslakimenettelyyn olisi kenties ajauduttu jo 1968.
Tammikuussa 1968 toimitetuissa vaaleissa Kekkonen keräsi 201, Virkkunen 66 ja SMP:n Veikko Vennamo 33 valitsijamiestä.
– Kansalaisten piti saada äänestää ja valita, Virkkunen totesi jälkeenpäin.
Vuoden 1962 ”noottikriisivaaleja” ja vuoden 1974 presidentinvaalien pitämättä jättämisen taustoja on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa laajasti. Vuoden 1968 vaalit ovat jääneet ennen Paavilaisen kirjaa olennaisesti vähemmälle huomiolle, vaikka ne olivat viimeiset, joissa Kekkonen sai suuren puolueen asettaman vakavasti otettavan haastajan.
Sittenkin usein oikeassa
Paavilainen kertoo muistelmien kirjoittamisesta pidättäytyneen Virkkusen elämänsä viimeisinä vuosina pohtineen, kunnioittaisivatko tulevat sukupolvet sitä työtä ja niitä isiltä perittyjä arvoja, joita hän oli aina tinkimättömästi puolustanut – olisiko suomalaisella elämänmuodolla ylipäätään tulevaisuutta.
– Aikaperspektiivi tarjoaa työkaluja menneisyyden arviointiin. Yli neljäkymmentä vuotta Virkkusen kuoleman jälkeen rohkenee todeta, että historia antaa arvoa hänen yhteiskunnallisille vaikuttamispyrkimyksilleen: Matti Virkkunen taisi sittenkin olla usein oikeassa, Paavilainen toteaa.
Marko Paavilainen: Suomalaisen elämänmuodon puolustaja – Matti Virkkunen yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2024.
