Vaikka venäläisen maakaasun osuus EU:n kaasuntuonnista on pudonnut sotaa edeltävästä 40 prosentista kahdeksaan prosenttiin, kaasu virtaa yhä Itävaltaan, Unkariin, Slovakiaan, Sloveniaan, Kroatiaan, Kreikkaan ja Italiaan. Itävalta on yksi Venäjän kaasun pääostajista kahdeksalla miljardilla kuutiometrillä vuodessa.
Joulukuussa Itävallan ostamasta kaasusta 98 prosenttia tuli Venäjältä. Itävallan kaasusopimus Gazpromin kanssa on myös Euroopan maiden pisin ulottuen vuoteen 2040 saakka. Wien perustelee kykenemättömyyttään muuttaa kaasuntuontitilannettaan maantieteellä: kuten muutkaan EU:n sisämaavaltiot, se ei voi ostaa suoraan LNG-tankkerien toimittamaa nestekaasua.
Ennen Venäjän laittoman hyökkäyssodan alkua sisämaavaltio Tšekki oli samassa tilanteessa kuin Itävalta; Venäjä täytti 97 prosenttia sen kaasun tarpeesta. Silti jo vuonna 2022 se onnistui pudottamaan riippuvuutensa venäläisestä kaasusta alle neljään prosenttiin vain kahdeksassa kuukaudessa.
Itävalta ei sen sijaan ole tehnyt kahden sotavuoden aikana mitään toimenpiteitä pyrkiäkseen eroon Venäjän kaasusta, jonka osuus oli viime vuonna 65 prosenttia Itävallan kulutuksesta. Se maksoi Venäjän sotakassaan keskimäärin 240 miljoonaa euroa kuukaudessa.
Noin vuosi sitten Itävallan energiajärjestö AEA julkaisi tutkimuksen energiapolitiikasta ja siihen liittyvistä päätöksistä vuosina 1968–2020. Yksi tutkimusaiheista oli, miten Itävallasta tuli riippuvainen Venäjän kaasusta. Vastaukset sisälsivät väitteitä, kuten ”Venäjä on luotettava toimittaja”, ”Venäjän kaasu on halpaa” ja ”ei ole vaihtoehtoja”. Niistä on tullut kiistämättömiä opinkappaleita itävaltalaisille, vaikka tutkijat pystyivät helposti kiistämään ne.
Venäjä ei ole luotettava toimittaja eikä halpuudesta ole takeita. Sen tiedetään käyttäneen kaasutoimituksia ja kaasun hintaa kiristykseen poliittisena aseena muihin maihin. Vaihtoehtoja on myös olemassa, minkä monet muut Euroopan maat ovat jo osoittaneet.
Kyse on pelkästään poliittisesta tahdosta. Itävallan poliittinen eliitti on suurelta osin lojaali Venäjälle, ja vastavuoroisesti Itävaltaa kutsutaan Vladimir Putinin suosikkimaaksi. Mutta kun Ukraina ilmoitti suunnitelmastaan lopettaa Venäjän kaasun välittämisen kuluvan vuoden loppuun mennessä, Itävallassa löydettiinkin heti korvaavia tapoja saada kaasua. Viime kesänä Itävalta allekirjoitti sopimuksen LNG-kaasun toimituksista BP:n kanssa ja syksyllä Norjan kanssa putkikaasun toimituksista, jotka tosin alkavat vasta vuonna 2026.
Itävallan johto kuitenkin ilmoittaa pelkäävänsä, että kaasun ostamisen lopettaminen Venäjältä iskisi vakavasti Itävallan talouteen johtaen inflaatioon ja työttömyyden kasvuun. Lisäksi valtio omistaa kaasusopimuksia hallinnoivasta OMV:stä vain kolmanneksen, joten hallitus ei halua painostaa yhtiötä lopettamaan sopimusta, joka mahdollistaisi Gazpromin nostamaan oikeusjutun sitä vastaan.
Pääsyy sille, miksi EU ei aseta Venäjän kaasulle pakotteita, on Itävallan kaltaiset maat, jotka väittävät, etteivät ne voi luopua siitä, ja estävät keskustelun aiheesta. OMV:llä puolestaan ei ole tarvetta etsiä voimakkaammin vaihtoehtoja, koska pakotteen kaltainen kannustin puuttuu. Kehälle ei EU:n nykypolitiikalla löydy katkaisinta.
