New York Timesin toimittaja Dexter Ford kirjoitti keskitysleireiltä selvinneen Henry Osterin elämäkerran.
Alkuperäiseltä nimeltään Heinz Oster syntyi vuonna 1928 hyvin toimeentulevaan saksalaisperheeseen, isä työskenteli johtajana tavaratoimitusyhtiössä. Perheen elämä muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kansallissosialistien säätämät juutalaislait tulivat voimaan. Osterit menettivät kaiken omaisuutensa, joten heillä ei ollut mahdollisuutta paeta Saksasta.
Lokakuussa 1941 perhe siirrettiin Puolaan, Łódźin kaupungin ghettoon, jossa he asuivat samassa huoneessa parinkymmenen muun ihmisen kanssa. Kun huoneessa yksi sairastui, kaikki yleensä sairastuivat.
Henry muisteli, että ihmiset vanhenivat ghetossa hyvin nopeasti, kyseessä oli eräänlainen kuoleman esihuone.
Auschwitziin
Elokuussa 1944 Henry siirrettiin yhdessä äitinsä kanssa Auschwitzin keskitysleirille. Perheen isä oli jo aiemmin menehtynyt pakkotyön aiheuttamaan uupumukseen. Määränpään juna-asemalla naiset ja miehet eroteltiin toisistaan. Asemalla SS-upseeri määräsi, ketkä pääsivät töihin ja ketkä eliminoitiin. Henry näytti vielä melko vahvalta ja terveeltä, mutta hänen äitinsä joutui kaasukammioon.
Auschwitzin arkeen kuuluivat vahvuuslaskennat, jotka vartijat suorittivat piinaavan hitaasti ja tarkasti. Prosessin aikana vangit seisoivat tuntikausia asennossa ulkona. Hyvällä säällä se oli vain kidutusta, mutta purevassa pakkasessa se oli monelle kohtalokasta. Jos vanki kaatui rivissä tai veti muuten huomiota itseensä, vartijat hakkasivat uhria tai potkivat häntä teräskärkisillä saappaillaan.
Tallipojaksi
Henryn pelasti se, että hän pääsi työskentelemään hevostalleille yhdessä kymmenien muiden kuta kuin samanikäisten poikien kanssa. Tallien tehtävänä oli tuottaa mahdollisimman paljon hevosia Saksan armeijalle. Siirron yhteydessä pojan käsivarteen tatuoitiin tunnus, joka säilyi Henryn iholla loppuiän.
Jokaiselle tallipojalle annettiin tehtäväksi huolehtia muutamasta tammasta. Jos yhdellekään tammalle tai niiden varsoille olisi sattunut jotain, rangaistuksena oli hoitajan hirttäminen. Samoin ruoan, kuten porkkanoiden tai kauran varastaminen hevosilta, johti kuolemanrangaistukseen. Vartijat tarkistivat päivittäin jokaisen pojan suun ja jos sieltä löytyi porkkananmurusia, peli oli pelattu.
Työpäivä alkoi ennen aamunkoittoa ja jatkui keskiyölle. Kaikesta huolimatta Henry katsoi, että olosuhteet olivat lähes siedettäviä aiempaan verrattuna. Hänen hoidettavakseen määrättiin kaksi tammaa sekä siitosori nimeltään Barbarossa. Se oli hyvin hoidettu ja totteli vain saksankielisiä käskyjä, minkä takia eläin annettiin Henryn vastuulle.
Ongelmia
Auschwitzissa saattoi tuudittautua tunteeseen, että oli suhteellisen turvassa, mutta silti äkkiä joutuikin hengenvaaraan. Oster oli lähellä päästä hengestään eräänä iltana, kun hevosten hoitajat olivat palaamassa pääleirille.
Kaksi saksalaista upseeria astui esiin ja sysivät neljä tallipoikaa miesryhmään, jotka olivat aikaisemmin valittu muista parakeista. Ryhmä vietiin muurin lähelle ja konekiväärit alkoivat tulittaa. Pienikokoiset pojat onnistuivat heittäytymään maahan ja pakenemaan takaisin parakkeihin. Syy verilöylyyn selvisi pian, neljä miestä oli yrittänyt paeta ja kostoksi saksalaiset päättivät tappaa summittaisesti 40 vankia.
Toisen kerran loppu oli lähellä, kun Henry varasti kokonaisen leivän. Hän jäi kiinni ja leipomosta vastaava SS-upseeri alkoi hakata Henryä ratsupiiskallaan. Oster aneli armoa saksaksi, mikä hämmästytti upseeria ja hän lopetti pahoinpitelyn.
Pian selvisi, että myös upseeri oli kotoisin Kölnistä. Ilmeisesti tästä syystä saksalainen päästi Henryn menemään ja heitti tämän perään vielä leivän ja tomaatin. Koko Auschwitzissa olonsa aikana se oli Henrylle yksi harvoista inhimillisistä asioista, joita kukaan saksalainen hänelle teki.
Kuolemanmarssit
Neuvostojoukkojen lähestyessä saksalaiset alkoivat evakuoida keskitysleirejään Puolassa. Tammikuun lopulla 1945 Oster liitettiin noin 1 000 hengen ryhmään ja tehtävänä oli marssia kohti länttä. Marssisäännöt olivat yksinkertaiset, jokaisen oli pysyttävä johtoryhmän tahdissa ja jos jäi jälkeen muista yli kymmenen metriä, hänet ammuttiin.
Kaikkialla lojui edellä kulkeneiden ihmisten ruumiita. Oster näki marssiessaan, miten jotkut kompastuivat ja yrittivät päästä paniikissa takaisin muiden rytmiin. Jos joltain alkoi puhti loppua, mitään ei ollut tehtävissä. Auttaminen olisi merkinnyt jonosta jälkeen jäämistä ja yhden sijasta olisi ammuttu kaksi, kymmenen metrin sääntö oli ehdoton.
Oster selvisi marssista ja junakuljetuksesta Buchenwaldin leirille. Helmi-maaliskuussa leirille ei enää toimitettu ruokaa, joten paljon vankeja alkoi kuolla. Ruumiita ei enää välitetty edes siirtää pois, vaan ne jätettiin parakkeihin. Henry oli jo nääntymäisillään nälkään, kun huhtikuun 11. päivänä 1945 leirin portista ajoivat sisään yhdysvaltalaiset panssarivaunut.
Dexter Ford & Henry Oster: Auschwitzin tallipoika. Englannin kielestä suomentanut Hanni Salovaara. 320 sivua. Minerva Kustannus Oy.
