Suomen julistauduttua itsenäiseksi joulukuun 6. päivänä 1917, ensimmäiset kansainväliset tunnustukset saatiin nopeasti. Punakapinan tultua kukistetuksi viralliset yhteydet oli luotava kannaltamme tärkeiden valtioiden kanssa. Tukholma, Moskova, Lontoo, Berliini, Tallinna ja Pariisi olivat paikkoja, joissa edustajiemme oli heti oltava korvat kuulolla ja kynä kädessä.
”Vanhan sanonnan mukaan diplomaatti on lyijykynä, jolla on korvat”, luonnehti historian tutkija Juhani Suomi lähettilään tärkeintä tehtävää teoksessaan Kuin lastu laineilla. Kirja kuvasi nuoren Suomen turvallisuuspolitiikkaa 1918-1925. Edustajamme kansainvälisillä kanssakäymisen kentillä olivat taustoiltaan kirjavaa joukkoa.
Toinen, suulliseen perimätietoon työtehtävää kuvaava tokaisu lienee Suomen Englannin suurlähettilään, Ilkka Pastisen hirtehinen murjaisu: ”Diplomatia on kultivoitunut tapa harrastaa alkoholismia”. Viimeksi mainittua aihepiiriä Jussi Pekkarinen ei käsittele, vaikka osan kirjeistä voisi olettaa kirjoitetun kostean illallisen jälkeisinä yön tunteina.
Miesten maailma
Oli osaajia ja tumpeloita. Työn ohjaus alkoi vasta, kun he jo huseerasivat edustoissaan vierailla mailla. Heidän velvollisuutenaan oli raportoida toimeksiantajalleen eli ulkoasiainhallinnolle kaikesta tärkeäksi kokemastaan. Raportointi oli edustojen päälliköiden yksinoikeus. Vain loma-aikoina kakkosmiehet saattoivat päästä kirjoittelemaan päämajaan.
Ulkoasiainhallinnon vastaanottamat kirjeet noteerattiin: luettiin, jaettiin tiedoksi ja arkistoitiin. Osa jäi hyödyntämättä, jos kotimaan lukijaa jokin ei miellyttänyt. Henkilökemia saneli paljon. Puoluepolitikointi ei päässyt alun 15 vuoden aikana samoihin mittoihin kuin myöhemmin.
Jussi Pekkarisella oli valtaisa aineisto käytössään. Aiheiltaan ja tyylilajeiltaan se on kirjava. Monasti raportit paljastivat, etteivät kaikki edustajamme sisäistäneet rooliaan: sekoittivat omat mielipiteet, maamme viralliset viestit, hapuilivat toden ja tarun rajamailla. Helsinki kiitteli, ihmetteli ja ohjeisti.
Maassa maan tavalla
Kentälle jouduttuaan äkkiseltään – kuin vahingossa itsenäistyneen – maamme edustaja tuli useasti yllätetyksi. Vieraat kielet, kohdemaan historia, tavat ja kulttuuri aiheuttivat törmäyksiä. Vähitellen kertyvä tieto ja taito loivat edellytyksiä keskusteluihin ja jopa omassa edustustossa järjestettyihin virallisiin tapaamisiin.
Aiemmista yhteyksistä oli hyötyä. Saatoit kohdata vanhan tuttavan. Ja jos ette olleet ottaneet pahemmin yhteen, jatkoit keskusteluja kuin entiseen palaten. Vaan jos olitte kumpainenkin sanoneet toisillenne päätelmän EI, välien rakentamiseen oli nähtävä vaivaa. Sanaa EI, ei tullut lausua, se katkaisi usein jatkon.
Hupaisia ovat raportit, jossa edustajamme manailee kohdemaan tapakulttuuria ja ihmistyyppejä. Yhtenä esimerkkinä toimii Espanja, jonne oli suuret vaikeudet uida sisälle, vastaanotto oli kuivakas, neuvottelujen aloittamisesta ei alkuvuosina tullut mitään. Syy tämän päivän näkökulmasta on yllättävä: meillä vallinnut kieltolaki ja mahdottomuus tuoda maahamme espanjalaisia viinejä! Siihen keskustelut tyssäsivät.
Uhka nimeltä Moskova
Jokaisella maalla on historiansa. Omat kokemuksemme naapuruudesta vähitellen muotoutuvan Neuvostoliiton kanssa olivat kielteisiä. Sieltä uhka ja suoranainen hengenvaara oli kasvava. Koko maailmasta oli tehtävä kommunismin opetuslapsia. Tuo koski Neuvostoliiton länsinaapureita, jotka tuleva siirtomaavalta näki historiallisesti omikseen, kuten tämän päivän Vladimir Putin. Varsinkin viha Ukrainaa kohtaan eli jo tuolloin, sata vuotta sitten.
Moskovaan lähettilääksi 1927 nimitetty Pontus Artti oli taustaltaan muun muassa Turun Sanomien päätoimittaja. Hän oli monisanaisuudessaan kriittinen, neuvovakin, mutta mahtoivatko huomiot löytää otollista maaperää:
”Neuvosto-Venäjä on samalla ainoa maa, joka voi itsenäisyyttämme uhata. Molemmista syistä: tullaksemme toimeen naapurimme kanssa ja kyetäksemme puolustautumaan sitä vastaan, on meidän opittava sitä tuntemaan. Emmekä me opi sitä tuntemaan sillä tavalla, että kotona haukumme ryssiä”.
Artilla ei ollut mitään asiaa maaseudulle. Moskova vaikutti ylen rauhalliselta, mutta pienen pienet tiedonjyväset muualta valtakunnasta kertoivat 1930-luvun alussa jo, että siellä oli kaikessa pimeydessä meneillään miljoonien kulakkien massamurha. Pian itään siirtyneet suomalaiset joutuivat eliminoinnin kohteiksi hekin. Tiedot olivat synnyttämässä pelkoa, vihaakin.
Pekkarisen kirjan sisältö on vakavassa mielessä laadittujen raporttien ja ajan hengen luonnehdintaa. Esimerkkinä ruotsalaisten ylemmyyden tunne meitä kohtaan, jonka ulkoasiaindepartementin ja toisen kamarin sihteeri puki sanoiksi:
”…tarkoitan vain sitä, että Suomessahan on niin rauhattomat ja vakiintumattomat olot, mikä johtuu kai siitä, että teidän oikeudessanne ja yhteiskunnassannehan tuntuu voimakkaat itämaiset vaikutukset”.
No tulihan se siinä esille aikana, jolloin sivistyneen maailman itälänsi-raja kulki heidän mielestään pitkin Tornionjokivartta.
Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933. Otava 2024.
