Rautakansleri Otto von Bismarck kuvasi politiikkaa mahdollisuuksien taiteeksi. Se oli osuva kiteytys.
Voivatko vallankäyttäjät yhä globalisaation ja digitalisaation aikakaudella lunastaa kuvauksen? Vai menikö politiikka rikki instagrammaation ja polarisaation myötä?
Suomessa tilanne on kutkuttava. Historian monsuuni puhaltaa ja konsensuksen lippu roikkuu repaleisena hyvinvointivaltion tangossa kuin muisto hävitystä sodasta.
Eduskuntaa uhmaavan ay-liikkeen lakkoaalto nostaa sieraimiin kalman löyhkää työväenliikkeen kapinavuosilta.
Draama kaartuu käännekohdan partaalle.
Porvarihallitukselle lankesi niin suuri tehtävä, ettei siitä voi selviytyä ilman suuria suunnitelmia. Murros kutsuu esiin politiikan uusia lähtökohtia. On alettava laatia käsikirjoitusta suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa kukaan ei ole elänyt.
Kun vanhan hyvinvointivaltio-opin sanat yksi toisensa perään muuttuvat tuhkaksi kielellä, jonkun on luotava uudet periaatteet, uusi rakenne, uudet kuviot. Edessä on Bismarckin tehtävä, poliittisen arkkitehdin työ.
Siitä mahdollisuuksien taide alkaa.
Suomalaisen keskustelun kaksi ajatusvirhettä
Tänä keväänä media on myötätuntoisesti kertonut kuinka Maijan tai Matin asumiskulut kasvavat jopa sadoilla euroilla, kun hallitus leikkaa asumisen tukia.
Missään en ole nähnyt myötätuntoisia kertomuksia siitä, kuinka paljon Leena tai Leevi joutuu maksamaan paitsi omia myös toisten ihmisten asumisen kuluja, kun julkinen valta siirtää heiltä perittyjä verotuloja Maijan tai Matin pankkitilille.
Kelan tilaston mukaan asumisen tuet vuonna 2022 olivat yhteensä 2574,8 miljoonaa euroa. Nyt hallitus aikoo leikata niistä vajaat 400 miljoonaa. Se on hyvä alku mutta aivan liian vähän, sillä saman aikaisesti otetaan uutta valtion velkaa ainakin 14 miljardia.
Huolestuttavasti velkaantuva valtio ottaa siis lisää velkaa maksaakseen kansalaistensa asumiskuluja yli kaksi miljardia vuodessa. Kuulostaako järkevältä?
Moni varmasti kummastelee, miksi oikeistohallitus ei tee isompia leikkauksia ja katkaise velkaantumista. Suomen politiikassa tuntuu kohtalonomainen jatkuvuus, joka viittaa syviin dogmeihin, mahdollisuuksien taiteen estoihin.
Kun nousee päiväkohtaisen keskustelun yläpuolelle ja etsii yhdistäviä tekijöitä suomalaisten väkevistä linjauksista, kaksi seikkaa pistää silmään.
Olipa ongelma mikä tahansa, vastaus on aina yhteiskunnan apu ja tuki. Asumiskulut, rakennusalan lama, lasten liikunta, yritysten innovaatiot, vanhusten hoiva, maaseudun autioituminen, elintapasairaudet, kulttuuritarjonta, sanokaa vain oma murheenne ja huutakaa valtiota käsi ojossa apuun.
Niin pientä toimialaa ei ole, ettei sille riittäisi kovaäänistä edunvalvojaa vaatimaan osaansa verovaroista.
Surkea kakunjakokamppailu on kauhistuttavaa ennen muuta siksi, että se vie kehitystä alaspäin. Vastuun ulkoistaminen on tyhmyyden alku. Vain itsenäinen kekseliäisyys kovien haasteiden edessä luo innovaatioita ja uutta arvoa, kuten esimerkiksi Nobel-ekonomisti Bengt Holmström on usein korostanut. Tämä koskee niin yksilöitä kuin yrityksiäkin.
Toinen suomalaista keskustelua yhdistävä piirre on yksilön vastuusta vaikeneminen. Rikon säännöllisesti sovinnaista moraalikoodia sanoessani, että mielestäni jokainen vapaa yksilö on vastuussa omasta toimeentulostaan, työllistymisestään, asumiskuluistaan ja elintavoistaan. Miten hän muuten voisi olla vapaa itsenäinen yksilö? Jostakin syystä suomalaiset poliitikot eivät oikeallakaan ole – vielä – ottaneet tällaista näkökulmaa oman linjansa perustaksi.
Suomea passivoivassa hyvinvointivaltioideologiassa yhteiskunta (lue: valtio) vastaa yksilöiden hyvinvoinnista.
Nuoret oppivat jo varhain, että Kelan tukilaskureista katsotaan, mitä sieltä voi saada, ja vasta sitten aletaan miettiä, miten voisi itsekin työllään jotain ansaita. Saman sosialidemokraattisen ideologian vangiksi joutunut julkinen valta elää yli varojensa ja ottaa uutta velkaa, jonka kulut jäävät niiden maksettavaksi, jotka ovat taloudellisesti itsenäisiä ja sosiaalisten tulonsiirtojen kautta maksavat myös muiden kulut. Tällainen sosialistinen malli jakaa kansaa ja tulee romahtamaan, koska talous ei kestä.
Olen jo useamman vuoden ajan ihmetellyt niitä, jotka tahtovat pelastaa suomalaisen hyvinvointivaltiomallin. Miksi ihmeessä? Heikkenevät oppimistulokset, rapistuva terveydenhoito, paheneva pula hoitajista ja tiloista lasten päivähoidossa samalla kun julkisen talouden velkakierre syvenee. Sosiaalikulut kasvavat kovaa vauhtia, kun väestö ikääntyy, mutta bruttokansantuote polkee paikoillaan viidettätoista vuotta. Kukaan ei ole esittänyt uskottavaa ratkaisua mallin pelastamiseksi.
Työllisyysasteen kohottaminen ei auta, ellei Suomeen saada niitä puuttuvaa puolta miljoonaa hyvin koulutettua, hyvin läntisiin arvoihimme sopeutuvaa, hyvin vaikeaa kieltämme oppivaa maahanmuuttajaa, jotka ahkerasti ja ilolla tekevät työtä alle verrokkimaiden palkkatasolla pelastaakseen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Uskookohan joku aivan tosissaan tähän utopiaan? Onneksi on Pasi Saukkosen tapaisia lahjomattomia tutkijoita, jotka kertovat kylmät tosiasiat. Ei, työperäinen maahanmuutto ei tule pelastamaan julkisen talouden tasapainoa ja suomalaista hyvinvointivaltiota.
Ainoa tapa selviytyä ja pelastaa Suomi on purkaa malli osiksi ja miettiä kaikki 1960-luvulla luodut yhteiskuntapolitiikan peruslähtökohdat uusiksi. Siis aivan kaikki.
Uuden yhteiskuntamallin periaatteet
Ensiksi on kysyttävä, mitä suomalaiset haluavat pelastaa, kun he haluavat pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan?
Nähdäkseni vastaus on selvä: hyvälaatuiset helposti saavutettavat yhteiskunnalliset palvelut. Terveydenhuolto, koulutus, lasten päivähoito, vanhusten hoito. Juuri näiden palvelujen laatuhan on heikentynyt, koska rahoituspohja pettää eivätkä asiakkaat voi markkinamekanismin puuttuessa valinnoillaan vaikuttaa palvelujen tarjontaan. Lisäksi etenkin koulutuksessa on joukko ideologisia vääristymiä, joiden vuoksi oppilaitoksia käytetään sosiaalipolitiikan välineinä sen sijaan että niissä keskityttäisiin parhaaseen mahdolliseen oppimiseen.
Erityisesti tämä yhteiskunnallisten palvelujen näkökulma on tärkeä sille kolmannekselle, joka rahoittaa työtä ahertamalla enemmistön etuudet ja palvelut. Nämä yhteiskunnan hyvin koulutetut, yritteliäät ja toimeliaat vastuunkantajat haluavat, että palvelut hoidetaan paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. He haluavat saada korkealle verotukselle eli omille rahoilleen vastinetta. Siksi he äänestivät oikeistohallituksen korjaamaan talouspolitiikkaa ja tekemään muutosta yhteiskuntapolitiikkaan.
Ensimmäinen uuden yhteiskuntamallin periaate on siis selvillä. Aiempaa paremmin toimivat ja korkealaatuisemmat yhteiskunnalliset palvelut, jotka järjestetään dynaamisen markkinamekanismin avulla.
Toiseksi on kysyttävä, mitä mätää ja eettisesti hyväksymätöntä on vanhassa hyvinvointimallissa?
Nähdäkseni vastaus tähänkin kysymykseen on hyvin selvä: toisten kustannuksella eläminen, vapaamatkustus, sosiaaliturvan hyväksikäyttö elinkeinona. Ei siis ole hyväksyttävää, että valtio ottaa tehtäväkseen taata jokaiselle maassa asuvalle elanto, asunto ja hyvinvointi ikään kuin taivaan lahjana. Tähän on tultava selkeä ja tiukka muutos. Kelasta sähköisesti haettavat sosiaalituet ovat verovaroista rahoitettuja avustuksia eivätkä itselle kuuluvaa tuloa kuten työstä tai sijoituksista saatavat ansiot.
Toinen uuden yhteiskuntamallin periaate on näin selvillä. Oikeusvaltiossa ja tasavallassa jokainen omistaa elämänsä ja myös vastaa siitä. Sosiaaliturvan ei pidä rikkoa tätä periaatetta vastaan.
Valtaisa joukko julkisen vallan hoitamia sosiaalisia tulonsiirtoja ja erinäisiä sosiaalitukia voitaisiin ajaa alas ja lakkauttaa, koska ne tekevät ihmisistä tukiriippuvaisia alamaisia. Niiden sijasta myös sosiaaliset vakuutukset tulisi järjestää henkilökohtaisten sopimusten pohjalta ikään kuin puskureiksi turvaamaan vaiheita työstä toiseen siirryttäessä tai uusia rahoituksia hankittaessa.
Esimerkiksi yleinen asumistuki tulisi lakkauttaa ja vain erityisryhmien (opiskelijat, työkyvyttömät, vanhukset) asumista tulisi tukea harkinnanvaraisesti. Julkisia varoja säästyisi oitis 1,5 miljardia. Luulisi tällaisen helpotuksen valtion talouteen houkuttelevan ketä tahansa laskutaitoista.
Kolmanneksi on kysyttävä, mikä uusi filosofinen periaate voisi ratkaista vanhan mallin rahoitusongelmat ja eettisen rappion?
Nähdäkseni tähänkin voidaan vastata johdonmukaisesti, vaikka ratkaisu edellyttääkin kokonaan uuden ajattelutavan tuomista yhteiskuntapolitiikan perustaksi. Olen itse nimittänyt ajattelutapaa hyvintoimintamalliksi (esimerkiksi teoksessani Hyvintoimintayhteiskunta, 2016).
Peruskäsite ei siis olekaan well-being, vaan well-doing. Näin painopiste siirtyy yksilön vastuuseen toimia hyvin ja hoitaa oma elämänsä hyvin. Lähtökohta on siis vastuullisen vapauden moraalista lähtevä, koska vapaus ei ole lahjaksi saatu ominaisuus vaan kyky, joka saavutetaan sivistyksen ja harkinnan avulla tietoisesti siihen pyrkimällä.
Kaikki uuden mallin yhteiskuntapoliittiset kannustimet tulisi virittää vapaata yhteiskuntaa kiistatta yhdistävän arvon suuntaisiksi. Tämä arvo on itsenäinen yksilön vapaus, joka ei voi toteutua sosialidemokraattisessa valtioriippuvuudessa.
Yhteiskuntamallia ei tule perustaa ohimenevälle aatesuunnalle vaan filosofisesti kestävälle perusarvolle.
Kolmas uuden yhteiskuntamallin periaate on siis selvillä. On kannustettava yksilöt vastuuseen omasta hyvästä elämästään ja itsensä toteuttamisesta niin, että he työn ja toimeliaisuuden kautta samalla antavat panoksensa ja ovat hyödyksi myös muille. Tällä tavoin yhteiskunnassa säilyy vapauden ja vastuun moraalinen tasapaino, joka on ratkaisevan tärkeä tavoite myös hyvinvointisairauksista, addiktioista ja merkityskadosta kärsivälle liberaalille lännelle.
Uuden mallin avainkäsite on vastuullinen vapaus.
Kirjoitus on toinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee demokratian tulevaisuutta ja uuden yhteiskuntamallin tarvetta. Ensimmäinen osa löytyy täältä.
