Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään: jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa. Näillä John Donnen runon sanoilla alkaa Ernest Hemingwayn klassikkoromaani Kenelle kellot soivat. Sanat tulivat mieleeni viime päivien uutisointia seuratessa. Skärholmenissa (suom. Luotosaari) tapahtunut perheenisän raaka tappo on koskettanut ruotsalaisia syvästi. Kuolemaan johtaneista ampumisista ja räjähdyksistä raportoidaan niin taajaan, että se on kuin uutislähetyksen päättävä säätiedotus; navakkaa pohjoistuulta ja ajoittaista sadetta. Väkivaltauutiset ovat valitettavasti niin normaalia, etteivät ne enää yllätä. Tällä kertaa kellot soivat kautta maan. 39-vuotias Mikael pyöräili yhdessä poikansa kanssa kohti Skärholmenin keskustan lähellä sijaitsevaa uimahallia. Aurinko ei vielä ollut painunut mailleen. Jotain sanaharkkaa tuli nuorisojengin kanssa alikulkutunnelin kohdalla. Isä pyysi lastaan pysymään kauempana kun hän palasi ojentamaan nuoria. Jotain tapahtui. Joku ampui Mikaelia kasvoihin. Hänen 12-vuotias poikansa näki kaiken, kukaan muu ei mitään.
Ehkä tragediassa on kaikki se samaistumispinta mikä saa ihmiset kokemaan, että tässä menee raja. Isä matkalla poikansa kanssa uimahalliin arki-iltana kuin kuka tahansa medelsvensson. Hän joka osoittaa siviilirohkeutta, ja sanoo sitä mitä kukaan muu ei uskalla. Sivullinen, kunnon kansalainen, tolkun ihminen. Miksi minä sitten uskaltaisin sanoa vastaan tai todistaa oikeudessa? Olisinko minä valmis riskeeraamaan oman henkeni, ja minkä tähden? Millaiseen yhteiskuntaan me olemme matkalla jos kukaan ei tee niin?
Yhteiskuntasopimus on yleinen eettinen, julkisen moraalin yhteiskuntafilosofinen perustelu, jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Esimerkiksi todistaminen on kansalaisvelvollisuus, eikä siitä voi kieltäytyä. Mutta kukaan ei voi pakottaa ketään muistamaan näkemäänsä ja kokemaansa. Omertà on puolestaan eteläitalialainen tapa, jonka mukaan ihmisen täytyy muun muassa vaieta poliisikuulusteluissa, vaikka olisi rikoksen silminnäkijä. Valitettavasti näin on monissa tapauksissa nyt myös Ruotsissa, ja siksi niin monet näistä jengirikoksista jäävät selvittämättä. Kun oikeus ei tapahdu, on se uhrille uusi trauma työstettäväksi. Pala palalta yhteiskuntajärjestys rapautuu. Näin ei saisi olla pohjoismaisessa oikeusvaltiossa.
Ei tähän ole tultu viikossa eikä kahdessa, ei kuukausissa eikä vuosissa vaan vuosikymmenissä. Kun päättäjät kaikista puolueista ja yhteiskunta kokonaisuudessaan on ummistanut silmänsä uhkilta, osin heikkouttaan, osin naiiviuuttaan. Vuosia elettiin tilanteessa, jossa rasisti-korttia heristettiin aina kun joku uskalsi kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen. On leikattu mielenterveyshoidosta ja vähennetty matalan kynnyksen palveluja. Ehkä syy on myös ruotsalaisessa mielenlaadussa. Ikävistä asioista on epämukavaa puhua. Kuin se nihkeän hiostava ilma ennen ukkosta. Parempi välttää vaan. Selitys löytyy myös valtionhallinnosta. Siinä missä esimerkiksi Tanskassa on helppoa ja nopeaa muuttaa lakeja, on se Ruotsissa monen selvityksen ja diskuteeraamisen takana. Parempi toki tutkia kuin hutkia, mutta mikään ei tällaisella tavalla muutu käden käänteessä. Myös muissa eurooppalaisissa maissa on vakavia ongelmia, mutta niihin puututaan nopeammin.
Ja kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä ovat asiat todella hyvin. Viikonloppuna joku suomalaispolo erehtyi kysymään tukholmalaisten someryhmässä, mitä kaupunginosia kannattaa tulevalla reissulla välttää. Joku muistutti, että edelleen tilastollisesti eniten väkivaltaa naisiin kohdistuu kodin seinien sisäpuolella ja miehiin öisellä nakkikioskilla. Eräs irvileuka vinoili, ettei Östermalmilta kannata poistua lainkaan. Ei tämä mikään villi länsi sentään ole, onneksi.
Poliitikot vaelsivat viikko sitten Skärholmenin torille pitämään tiedotustilaisuuksia. Latelemaan pää kenossa samoja latteuksia kuin ennenkin. Julistipa ruotsidemokraattien Jimmie Åkesson jopa sodan jengejä vastaan. Kirveellä olisi töitä ja kaikkia keinoja tarvitaan, sekä kovia tekoja että pehmeitä ratkaisuja. Tutkimusten mukaan ampumaväkivalta saadaan pienenemään tarkasti suunnatuilla toimilla, niin sanotulla kohdistetulla pelotteella. Tosiasiassa muutamat henkilöt ovat vastuussa suurimmasta osasta ampumatapauksia. Tähän ryhmään tulee kohdistaa resursseja ja osoittaa, että teoilla on vakavat seuraukset. On moraalisesti tärkeää että tekijät saadaan edesvastuuseen teoistaan. On myös estettävä uusien jäsenten rekrytointi, jotta kierre saadaan katkaistua. Tarvitaan myös tukea ongelmaperheille ja varhaista puuttumista. Valitettavasti tilastot osoittavat, että näin on myös tehty. Ehkä seuraava keino on vielä varhaisemmat huostaanotot. Nyrkinheristämisen, sodanjulistamisen ja kumbayan sijaan tarvitaan toivoa ja tekoja, yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Tulisieluja, nappulaliiganvalmentajia ja mokkapalojen leipojia. Ajatusta, ettei omaa osallistumista makseta vain verokortilla. Yhteiskunta olemme me. Maltillisen kokoomuksen entinen kansanedustaja Hanif Bali ja yhteiskuntavaikuttaja Mustafa Parsi eivät vain puhuneet vaan toimivat. Viikossa he keräsivät Mikaelin pojalle ja muille läheisille ennätyssumman; 2,6 miljoonaa kruunua joka luovutetaan heille lyhentämättömänä. Raha ei tuo Mikaelia takaisin, mutta helpottaa elämää. Se on ennen kaikkea symbolinen tuki Ruotsin kansalta; vi backar er!
…jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti, samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila, joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi; Jokaisen ihmiset kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.
