Tänä keväänä SAK ohjasi poliittisten lakkojen näytelmän, joka hakee vertaistaan. Ammattiyhdistysliike nousi lavalla ja alkoi vaatia etuoikeutta asettua eduskunnan lainsäädäntövallan yläpuolelle.
Mitään ei saavutettu, paljon menetettiin. Kansantuloon tuli tuntuva lovi ja kaikki saivat kärsiä, kun kivikasvoiset ay-johtajat pysäyttivät liikenteen ja estivät työnteon. OP oli ennustanut talouteen nollakasvua mutta pitkien poliittisten lakkojen jälkeen se arvioi bruttokansantuotteen laskevan 0.5 prosenttia.
Petteri Orpon (kok.) hallitus on työministeri Arto Satosen (kok.) johdolla saattanut työrauhalait eduskunnassa hyväksytyiksi ja voimaan.
Hallituksen saavutus kirjataan käännekohdaksi Suomen poliittiseen taloushistoriaan. Haittalakkoilu ei enää voi tuntuvasti heikentää talouskasvuamme.
Samalla saavutus on moraalinen ja symbolinen voitto hyvin pitkästä ja vahingollisesta kansanvallan vastaisesta kapinahengestä.
Puolustuksellinen pakkovalta jyskyttää vasemmiston takaraivossa
Vasemmiston ulkoparlamentaarisella painostuksella on Suomessa pitkä, likainen ja verinen historia.
Tammikuussa 1918 sosialidemokraattinen puolue nousi aseelliseen kapinaan kansanvaltaista eduskuntaa vastaa ja yritti pystyttää maahan sosialistisen yksipuoluejärjestelmän. Yritys oli surkea. Puuttui älymystöä ja upseereita, johtajia ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Tampereella ei saatu Tampellan tehdasta käyntiin.
Ei-sosialistiset eduskuntapuolueet puolustivat kansanvaltaa ja kukistivat kolmessa kuukaudessa sosialidemokraattien harvainvaltaisen kapinan. Punapäälliköt pakenivat neuvostovenäjälle, jossa Josif Stalin myöhemmin ammutti suurimman osan.
Talvisodassa yritettiin Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen keinoin uudestaan, mutta nyt sai koko Venäjän puna-armeija havaita, että suomalaiset eivät halua alistua pakkovallalle.
YYA-Suomessa iso osa älymystöä kuitenkin kumarsi Moskovaa noustakseen kansakunnan kaapin päälle. Vasemmistolainen historiankirjoitus alkoi selittää sosialidemokraattien kansanvallan vastaista vuoden 1918 valtiopetosta sorrettujen kansannousuksi.
Esimerkiksi sosiologi Risto Alapuron mielestä se, että sosialistit aseellisesti riistivät vallan vapailla vaaleilla valitulta eduskunnalta, oli ”puolustuksellinen vallankumous”. Olivathan sosialidemokraatit kesällä 1917 saavuttaneet eduskuntaenemmistön, jonka he sitten olivat menettäneet syksyn uusintavaaleissa. Hämmästyttävästi tällaista tulkintaa pidetään Suomessa tieteellisesti varteenotettavana.
Toki jos maailmaa katsotaan marxilaiselta kannalta, ei kansan mielipidettä tarvitse kunnioittaa, kun puolustettavana on sosialismiin siirtyminen.
Pohjimmiltaan suomalainen vasemmisto – myös vihervasemmisto – on jäänyt takaraivostaan kiinni edustuksellista kansanvaltaa halveksuviin asenteisiin, jotka periytyvät sosialidemokraattien vallankumousaatteista.
Edelleen vasemmisto karttaa yhteistyötä porvaripuolueiden kanssa ja kyseenalaistaa oikeiston vaalivoiton, ihannoi kansalaistottelemattomuutta ja lakkoilee elinkeinoelämää vastaan. Luokkataistelijan moraaliopissa on aina oikein kiusata riistoporvaria.
Marxilainen takaportti on yhä raollaan
Ruotsissa ay-liike haluaa vaalia talouskasvua ja joustavaa yhteistyötä työnantajien kanssa, kuten esimerkiksi taloustieteilijä, Helsingin pormestari Juhana Vartiainen on usein muistuttanut. Tanskassa demarit ovat Mette Frederiksenin johdolla omaksuneet jopa oikeistopopulistien agendalle nostaman tiukan turvapaikkapolitiikan ja siten säilyttäneet johtavan asemansa kansakunnan politiikassa.
Tällaisia pragmaattisia asenteita ja kykyä ajaa kansakunnan kulloistakin etua ei löydy Suomen sosialidemokraateista, jotka yhä kauppaavat vanhaa sosialistista unelmahöttöä ja viime vuosisadan luokkataisteluhenkeä.
Todellakin on niin, että Herran vuonna 2024 Suomen sosialidemokraattien periaatejulistuksessa on tavoitteena ”demokraattinen sosialismi” ja kaikkien ”elämänalueiden jatkuva kansanvaltaistaminen”.
Moni varmasti ihmettelee, miksi Sanna Marinin (sd.) hallitus uudisti Suomessa sosiaali- ja terveyspalvelut heikentämällä palvelutasoa ja nostamalla kustannuksia. Vastaus tähänkin löytyy sosialidemokraattien periaatejulistuksesta. Sen mukaan yhteiskunnalliset ”palvelut tulee tuottaa julkisena tuotantona tai pitää julkisessa määräysvallassa”.
Sosialistien sanelema dogmi tulee kalliiksi, kun asiakaskeskeisyyttä, markkinamekanismia ja kilpailua ei sovi käyttää hoitoon pääsyn helpottamiseen ja työn tehostamiseen palvelutuotannossa.
Puolueen nykyinen johtaja Antti Lindtman ja edellinen johtaja Marin ovat kumpikin ilmoittaneet ihanteekseen yhteiskunnan, jossa ”kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa”.
Tätä woke-aatteelta haiskahtavaa unikuvaa on hyvä verrata perustuslain 16. pykälän määritelmään sivistyksellisistä oikeuksista: ”jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti muutakin kuin perusopetusta.” Tämähän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yliopistoon on pyrittävä eivätkä sinne kaikki pääse.
Jostakin syystä demarijohtajien päät leijuvat niin pilvissä, että kyvyttömyys ei heitä rajoita. Kenestä tahansa on voitava tulla tohtori tai oopperalaulaja, jos hän sitä haluaa. Sosialisti liehuttaa ihanteiden lippua tosiasioista piittaamatta.
SDP ei enää ole vallankumouspuolue, mutta kapitalismin vastainen utopiapuolue se on. Lopullinen sitoutuminen kilpailuyhteiskuntaan ja edustukselliseen kansanvaltaan on jäänyt kesken. Marxilainen takaportti on yhä raollaan.
Siksi kansan valitsema oikeistoenemmistöinen eduskunta ja sen muodostama hallitus eivät ay-demareiden mielestä edusta kansan todellista tahtoa. Kansa äänesti väärin ja poliittiset lakot olivat ”kansanvallan puolustamista” – aivan kuten vuoden 1918 aseellinen vallankumous YYA-Suomen vasemmistoälymystön kuvitelmissa.
Suomen sosialidemokraateilla on kuitenkin keskeinen asema työelämän ja koko yhteiskuntamallin uudistamisessa. Mikäli he eivät luovu vanhoista asenteistaan, Suomen uudistamisesta tulee hankalaa taistelua aikaa vastaan, sillä sosialistien rakentama hyvinvointimalli on joka tapauksessa tullut – jo pelkästään fiskaalisista syistä – tiensä päähän. Se on pakko hajottaa ja koota aivan uuteen uskoon.
Suomi ei ole eikä voi olla hyvinvointivaltio
Yhteiskunnallisen keskustelun yleisin hokema sanoo ”Suomi on hyvinvointivaltio.” Lause esiintyy tosiasiaväitteenä, jota esimerkiksi tutkijat vahvistavat julkaisuissaan.
Tämä on hämmentävää, koska lause hyvin selvästi ei esitä tosiasiaa, vaan tavoitteen. Se on tyypillistä poliittis-ideologista kieltä, joka taivuttelee vastaanottajaa puolelleen viittaamalla päämäärään kuin se olisi jo totta. Esimerkiksi ”YK on maailmanrauhan tae” tai ”eutanasia on ihmisoikeus”.
Kun tällaisessa kielenkäytössä sanotaan, että A on B, tarkoitetaan, että A:n pitäisi olla B. Kyseessä on siis arvopohjainen mielipide siitä, mitä tulisi olla, ei siitä, mitä on.
Kun Sanna Marinin hallitus täysin mielivaltaisesti nimesi sote-alueet ”hyvinvointialueiksi”, Kotimaisten kielten keskus vastusti ratkaisua kielellisin perustein: ”Hyvinvointi on abstrakti ja monimerkityksinen sana, joka ei kuvaa neutraalisti hallinnollisen yksikön tehtäviä, vaan viittaa hallinnon tavoitteisiin.”
Sama argumentti sopii ”hyvinvointivaltioon”. Se on utopia, jollaista ei voi olla. Laki ei voi säätää eikä julkinen valta tehdä ketään hyvinvoivaksi, vielä vähemmän kokonaista valtiota ja sen kansaa.
Yhteiskunnassa ja lainsäädännössä asioita tulisi kutsua niiden nimillä. Näin yhteys tosiasioihin säilyy eikä päätöksenteko leiju ilmassa.
Suomen perustuslaissa ei puhuta hyvinvointivaltiosta, vaan täysivaltaisesta tasavallasta ja perusoikeuksista. Ne ovat selkeitä tosiasioita ja lailla säädettävissä.
Näistä syistä minä en halua, että Suomi yrittää olla ”hyvinvointivaltio”. Tämä hullunkurinen ja vaarallinen sosialistinen unelma on esimerkiksi Ruotsissa johtanut siihen, että osittain ulkomailta johdettujen rikollisjengien yli 60 000 toimijaa terrorisoivat koko yhteiskuntaa samalla kun jengit rahoittavat toimintansa hyvinvointivaltion tukijärjestelmällä. Sosiaalitukien ja myös yritystukien väärinkäyttö on ammattirikollisille helppoa kuin heinänteko.
Suomessa taas hyvinvointivaltion tuhlaileva tavoittelu on johtanut julkisen talouden alijäämäkierteeseen samalla kun bruttokansantuotteen kasvu on pysähtynyt.
Sosiaalihuoltovaltio ei saa ajaa maata konkurssiin
Sosiaalihuoltovaltio Suomeen on luotu käytännössä köyhän miehen kansalaispalkka, jota voi sähköisesti hakea kansaneläkelaitoksen sivuilta erilaisten ja hyvin kattavien tukien muodossa. Henkilö voi saada noin neljääkymmentä etuutta eri tarveharkintaisiin elämäntilanteisiin. Niistä saa helposti koostettua riittävän turvan niin että ei tarvitse mennä töihin, jos ei halua, vaan voi esiintyä huonona työntekijänä ja pysytellä työelämän ulkopuolella puuhailemassa omia juttujaan toisten kustannuksella.
Luvut eivät valehtele. Suomi ei ole toipunut vuoden 2007 kansainvälisestä finanssikriisistä. Suomen bruttokansantuote on polkenut paikoillaan kuusitoista vuotta. Nollakasvun kamalaa saavutusta happamoi työn tuottavuuden yhtä surkea paikallaan junnaus.
Samanaikaisesti sosiaalikulut ovat nousseet 35 prosenttia ja niiden suhdeluku bruttokansantuotteeseen on asettunut huolestuttavasti yli 30 prosentin tasolle. Tätä taloutemme ei kestä.
Mikä aiheuttaa sosiaalikulujen kasvun? Väestön vanhenemisen vuoksi ikääntymisen kulut ovat vuodesta 2007 kohonneet 70 prosenttia. Erityisen järkyttävää ja järjetöntä on asumisen tukien nousu (vuoden 2022 hinnoin) 560 miljoonasta yli kahteen ja puoleen miljardiin – 450 prosenttia!
Irvokas asumistuen kasvu ei johdu väestön ikääntymisestä vaan sosialistisen tasausjärjestelmän paisumisesta. Viidesosa väestöstä on korruptoitu valtion kustantamiksi vuokra-asujiksi, joilla on vahva syy äänestää järjestelmän ylläpitäjiä.
Kun tämä on tehty kasvattamalla alijäämää ja ottamalla ulkomaista lainaa, klassinen banaanivaltion määritelmä täyttyy.
Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitus on aloittanut sosialidemokraattisen ”hyvinvointiunelman” purkamisen hyvin maltillisesti. Isoja rakennemuutoksia tarvitaan, ennen kuin julkinen talous tervehtyy.
Bruttokansantuote nousee vasta, kun sosiaaliturvaa puretaan ja veroprogressiota kevennetään niin tuntuvasti, että tuotantokykyiset ihmiset alkavat tehdä enemmän ja paremmin arvoa luovaa työtä. Hallitus ei voi loputtomasti ottaa lisää velkaa maksaakseen kotitalouksien normaaleja menoja.
Suomessa perustuslain 19. pykälä takaa kattava sosiaaliturvan, joka on kansainvälisestikin poikkeuksellista, kuten esimerkiksi sosiaalipolitiikan tutkija Heikki Hiilamo on usein tyytyväisesti todennut.
Minusta tämä poikkeuksellisuus on kuitenkin kammottava erehdys. Sosiaaliturvaa ei pidä taata perustuslaissa, vaan säätää tavallisissa laeissa, joita voidaan sujuvasti korjata vallitsevan taloustilanteen mukaan. Näin on useimmissa Euroopan maissa tehty hyvästä syystä. Suomessa unelmahöttöinen sosialismi meni vuoden 2000 perustuslaissa aivan liian pitkälle. Siitä fiskaalinen kriisimme juontuu.
Terveiden ja työkykyisten sosiaaliturva ei saisi yhdellekään muodostua elinkeinoksi. Tämä korjaus olisi tärkein muutos joka yhteiskuntamalliimme tarvitaan. Esimerkiksi yleinen asumistuki ei ole perusteltua lainkaan. Se aiheuttaa taloudellista, poliittista ja moraalista vahinkoa ja tulee asteittain poistaa käytöstä. Vapaassa yhteiskunnassa valtion ei pidä maksaa työkykyisten kansalaistensa vuokria.
Sosiaalivakuutus tarvitaan ohimenevän vahingon varalle. Pysyvästi sairaat ja työkyvyttömät voivat hakea eläkettä, mutta terveet työkykyiset ja osatyökykyiset tulee ohjata ansaitsemaan elantonsa omalla työllään, tarvittaessa kevyesti avustettuina esimerkiksi verotusratkaisuin.
Hyvinvointivaltiota ylistetään usein ”solidaarisuusprojektina”. Väite on huonosti harkittu. Valtio kerää jyrkällä progressiivisella verotuksella suuren budjetin, josta se sitten jakaa rahaa eri ihmisryhmille. Näin ihmisryhmät asetetaan toisiaan vastaan kilpailemaan siitä, kuka saa isoimman palan yhteisestä kakusta. Nollasummapeli harvoin ruokkii solidaarisuutta pelaajien kesken.
Hyvinvoinnin takaaminen kaikille on kestämätön yhteiskuntapolitiikan tavoite. Vapaassa yhteiskunnassa jokainen voi työllään ja sijoituksillaan hankkia itselleen taloudellista turvaa ja sen avulla tavoitella iloa, onnea, oikeamielisyyttä ja arvokkuutta – päämääriä, joita pitää tärkeinä. Mitään yhteistä ”hyvinvointiunelmaa” ei ole olemassa eikä pidäkään olla vapaiden ja itsenäisten yksilöiden tasavallassa.
On aika pyyhkiä sosialismin rähmät silmistä ja luoda uusi vastuullisesti vapaiden yhteiskuntamalli. Saakoon jokainen olla oman unelmansa seppä.
Kirjoitus on kolmas ja viimeinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee demokratian tulevaisuutta ja uuden yhteiskuntamallin tarvetta. Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.
