”Hallituksen päätös leikata perusterveydenhuollosta ja pidentää perusterveydenhuollon hoitotakuuta kahdesta viikosta kolmeen kuukauteen on erittäin typerä toimi, mutta se on myös erittäin kallis toimi. Se tulee heikentämään kansalaisten hoitoon pääsyä, se tulee pidentämään hoitojonoja, ja se tulee lisäämään kalliin erikoissairaanhoidon kysyntää…Haluan kysyä pääministeri (Petteri) Orpolta, oletteko te itse valmis odottamaan lääkäriin pääsyä kolme kuukautta, mitä te nyt odotatte suomalaisilta?”
Näin kysyi edellisen hallituksen sosiaali- ja terveysministeri, kansanedustaja Hanna Sarkkinen (vas.) torstain kyselytunnilla. Siis hallituksen, joka meni kautensa läpi tyytyen juuri tuohon kolmen kuukauden hoitotakuuseen, johon nyt palataan. Silloin Sarkkinen ei pitänyt sitä typeränä tai kalliina. Vasemmistohallitus ohjelmoikin mukavuudenhaluisesti hoitotakuun kiristymisen vasta seuraavan hallituksen huoleksi, uhraamatta ajatustakaan sen toteuttamiselle. Nyt energiaa tuntuu riittävän täydellisen itsekritiikittömään heittelyyn viikosta toiseen.
Vasemmisto pitää hoitotakuun menestyksen merkkinä sitä, että ihmiset pääsevät hoidon piiriin entistä enemmän hoitotakuun määrittämissä rajoissa. Mitä tiukemmaksi hoitoon pääsyn normit asetetaan, sitä enemmän hyvinvointialueet joutuvat kuitenkin keskittymään ainoastaan tuon tavoitteen saavuttamiseen. Siihen kyllä päästään, mutta tällöin pitkäjänteinen suunnittelu, kehitystyö ja työhyvinvointia tukeva henkilöstöpolitiikka joudutaan jättämään taka-alalle. Toiminta palvelee tuolloin pääasiassa nopeaa läpimenoaikaa, ei tavoitetta vaikuttavasta terveydenhuollosta. Seurauksena ovat kiire, pakkotahtisuus ja lisääntyvä vuokralääkärien tarve. Tarkoituksenmukaisempaa on höllentää hoitoon pääsyn nopeusnormeja ja pyrkiä oikea-aikaiseen hoitoon sekä mahdollisimman tehokkaaseen käytettävissä olevien resurssien hyödyntämiseen. Tämä pätee niin henkilöstöön kuin taloudellisiin voimavaroihin.
Toinen käsittämätön vasemmisto-opposition päähänpinttymä hoitotakuun suhteen tulee myös esille tuosta alun sitaatista. Heidän luottamuksensa hyvinvointialueiden ja terveydenhuollon ammattilaisten eettiseen selkärankaan tuntuu olevan hatara. Opposition suussa kun kolmen kuukauden hoitoon pääsyn maksimista on tullut minimi. Ikään kuin potilaita pidettäisiin kolme kuukautta odottamassa hoitoa vain, koska se on laillista. Tilastot eivät tue tätä ajatusta. THL:n taulukoista näkee, että esimerkiksi maaliskuussa -21, eli kauan ennen hoitotakuun kiristystä perusterveydenhuoltoon pääsi kahden viikon sisällä yli 70 prosenttia potilaista vaikka hoitotakuu oli kolme kuukautta. Yli kuukauden odottaneiden määrä ei ole viiden vuoden seurannan aikana noussut 20 prosenttiin kertaakaan.
Terveydenhuollon ammattilaiset siis ymmärtävät potilaan parhaan ilman hoitotakuutakin. Jonot toki kannattaa pitää kohtuullisina, jotta kiireiset tapaukset saadaan aina hoidettua ja toiminnan suunnittelu on helpompaa sekä toiminta itsessään pitkäjänteisempää. Hoitotakuun kiristäminen nopeutti hoitoon pääsyä hieman, muttei merkittävästi. Tiukka normitus kuitenkin toi mukanaan pakkotahtisuuden. Tällä on merkitystä etenkin suuren kuormituksen hetkinä, jolloin puskurikapasiteetista olisi hyötyä.
Hoitotakuun höllentämisestä kysyttiin myös hyvinvointialueilta ja suurin osa vastanneista oli hallituksen esityksen kannalla. Kolme kuukautta ei silti ole tavoitetaso. Se kuitenkin antaa tarvittaessa liikkumavaraa, jonka sallimissa rajoissa hyvinvointialueet voivat organisoida toimintaansa tavalla, joka palvelee esimerkiksi oman henkilöstön jaksamista ja työhyvinvointia. Samaan työkaluun ilmeisimmin myös edellinen hallitus tykästyi, koska heillä ei hoitotakuun kiristäminen ollut omalla työlistalla. Hoidon ei tarvitse aina olla nopeaa, mutta sen tulee olla oikea-aikaista niin, että käytettävissä olevat voimavarat hyödynnetään mahdollisimman vaikuttavasti. Tähän nykyhallitus pyrkii. Pykälät eivät hoida potilaita, mutta motivoituneet ammattilaiset hoitavat. Heille tulee antaa sitä varten resurssit sekä työrauha, ei itseisarvoisia kahlitsevia normeja.
