Omos ”Opa” Okoh on entinen huumekauppias ja vanki. Nykyisin hän on räppäri ja julkaisee podcasteja, sosiaalisen median sisältöä ja tekee työtä rikollisuuden ehkäisemiseksi sekä vankien olojen parantamiseksi. Omos alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa vankilassa ja yhteistyössä VTM Elise Pietarilan kanssa syntyi teos, joka avaa pikkurikollisen sielunmaisemaa ja kertoo suomalaisesta alamaailmasta ja sen käytännöistä.
Vuonna 1990 Oulussa syntynen Okohin isä on nigerialainen ja äiti turkkilainen. Omos ei väitä, että hänen lapsena ja nuorena kohtaamansa rasismi olisi ollut ainoa syy rikolliselle uralle. Kun poika oli suorittanut peruskoulun Oulussa, hänet lähetettiin isänsä kotimaahan Nigeriaan miehistymään ja sieltä Lontooseen. Haaveena oli, että Britanniassa Omos olisi alkanut opiskella ja hankkinut kunnon ammatin, mutta hän valitsi Helsingin ja huumekauppiaan uran.
Aluksi Okohin toiminta ei ollut kovin järjestäytynyttä. Aikaa ennen anonyymeja viestisovelluksia huumekauppa oli monimutkaisempaa. Hän osti huumeita keneltä sattui saamaan ja myi sitä eteenpäin kenelle tahansa. Suunnitelmallisuuden puuttuessa Omos jäi pian kiinni ja päätyi Keravan nuorisovankilaan. Siitä alkoi kierre, jossa vaihtelivat vapaus ja vankeus.
Opittuaan alaa paremmin huumekaupan tuoma nopea raha nosti Okohin itsetuntoa. Menestyksekäs kauppa toi mukanaan valtaa, arvostusta ja sisäpiiriläisyyden tunnetta. Tähän elämäntyyliin jäi helposti koukkuun.
Omos kertoo, että huumebisneksessä tärkeintä oli aina olla tavoitettavissa. Asiakkaat olivat luonteeltaan kärsimättömiä ja kilpailijoiden takia oli toimittava ripeästi. Kauppias joutui näkemään paljon vaivaa, koska aluksi piti sopia tapaamisaika- ja paikka ja osata arvioida, millaisia ja kuinka paljon huumeita asiakas halusi.
Omos möi yleensä esimerkiksi amfetamiinia ja kokaiinia minimissään kaksi grammaa kerralla. Pienempien määrien takia ei kannattanut vaivautua. Kaupat tehtiin pelkästään käteisellä.
Kanta-asiakkaitakin tuli vähitellen ja heidän kanssaan oli sujuvampaa tehdä kauppaa. Helpoimpia asiakkaita oli Helsingin Punavuoressa asunut mies, jolle kelpaisi mikä vain. Hän ”rännitti aina kaiken, minkä sai käsiinsä”. Sairaalasta tai putkasta päästyään mies tuli aina ostamaan Omosilta lisää huumeita.
Vankilassa
Alamaailmassa vankilatuomio tuo mainetta ja uskottavuutta muiden rikollisten silmissä. Lisäksi huumerikokset ovat myös tekijöiden keskuudessa hyväksyttyjä tekoja, kun taas seksuaalirikokset ovat täysin halveksittuja.
Okohin mukaan vankilahierarkian seuraavalla tasolla seksuaalirikollisten yläpuolella ovat romanit, maahanmuuttajataustaiset ja muut eri väriset ihmiset. Korkeimmalla tasolla johtohenkilöitä ovat yleensä kantasuomalaiset ammattirikolliset.
Vankilassa tanssitaan sen pillin mukaan, joka pyörittää huumekauppaa. Okohin vankila-aikana huumeet maksoivat jopa kolmin- tai nelinkertaisesti siviilimaailman hintatasoon verrattuna. Huumeiden ehtymätön kysyntä piti bisneksen riskeistä huolimatta taloudellisesti kannattavana.
Vuonna 2014 Omos joutui Helsingin vankilaan eli kansanomaiselta nimeltään Sörkkaan. Myöhemmin hänen onnistui päästä vankilan länsiosastolle. Se oli nopein tapa todistaa, että henkilö oli kovan luokan rikollinen. Läntisen selliosaston kolmas kerros C-3 oli vankien keskuudessa arvostetuin osasto. Siellä majaili Sörkan vankilan eliitti eli pieni piiri pitkillä tuomioilla olevia huumausainerikollisia, jengiläisiä ja elinkautisvankeja. Siellä oli myös julkisuudesta tuttuja niin sanottuja nimimiehiä.
Osastolla oli paljon etuoikeuksia, kuten opiskelumahdollisuus ja Omos alkoi suorittaa lukion oppimäärää. Muista osastoista poiketen sellien ovet pidettiin auki aina kello 21.00 saakka. Tämä luksus tosin johtui enemmänkin siitä, ettei selleissä ollut vessoja, joten iltayhdeksän jälkeen vangit joutuivat tekemään tarpeensa paljuun.
Okohin kannalta ongelmallista oli, etteivät C-3:n vangit juuri suvainneet vähemmistöjen edustajia. Tämä tuli selväksi jo ensimmäisenä päivänä, mutta vähitellen tulokas hyväksyttiin joukkoon, joten jatkuva väkivallan uhka ja varuillaan olon tarve loppuivat. Ajan kuluessa Omos myös huomasi, että monilla vangeilla riitti paljon puhetta, mutta vain vähän tekoja.
Sopeutumista ja arvostusta lisäsi, että Omos oli jonkin aikaa suljetulla osastolla lyötyään toista vankia. Tietenkin Okoh oli aluksi innoissaan muiden hyväksynnästä, mutta silti hän mietti, miten yksinkertaista väkeä vankiloissa oli. Suosioon pääsi, jos vain pahoinpiteli vaikka niin sanotun vasikan.
Rikollisessa maailmassa vasikaksi leimaaminen oli helppo ja tehokas tapa pilata vihamiehen maine. Omosin mukaan vasikointi tarkoittaa muiden asioista puhumista kuulusteluissa tai oikeudenkäynnissä. Lisäksi vankilassa toimi ilmiantajia. He yrittivät kuulla tai nähdä jotain henkilökunnalle tärkeää ja kävivät tiedoilla kauppaa esimerkiksi perhetapaamista.
Omos ”Opa” Okoh & Elise Pietarila: Huumekaupan alkeet – Käsikirja säätäjille, hustlaajille ja riskinottajille. 336 sivua. Docendo/True Crime.
