Informaatioympäristö on taistelutila, kirjoittaa Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori Marko Palokangas Centrum Balticum -säätiön Pullopostissa.
Informaatiovaikuttaminen on nykyaikaisessa sodassa jatkuvaa. Informaatiosota ei tunne valtiollisia tai maantieteellisiä rajoja, vaan se on globaalia ja jatkuvaa sotaa ihmisten mielissä. Tästä käytännön todisteena ja ikävänä esimerkkinä on Venäjän oikeudeton sota Ukrainassa.
Taistelutiloja on informaatioympäristön ohella on kolme muutakin: väestö, infrastruktuuri ja fyysinen ympäristö.
Sodankäynnin teorioiden mukaan Venäjän hyökkäyssodassa ei ole kyse vain kahden valtion asevoimien taistelusta toisiaan vastaan, vaan Ukrainan valtiollisen olemassaolon tuhoamisesta kaikin mahdollisin keinoin. Tämä näyttäytyy laaja-alaisena vaikuttamisena informaatioympäristössä ja kineettisen voiman käyttönä siviilikohteisiin ja kriittiseen infrastruktuuriin kaikkialla Ukrainassa.
Hyökkääjän ensisijaisen kohteena on väestö, jonka kriisinsietokyvyn heikentämisellä tai murtamisella Venäjän asevoimat yrittää saada aikaan Ukrainan ehdottoman antautumisen.
Turvallisuusympäristön jatkuva muutos on heijastunut ja tulee edelleen vaikuttamaan yhteiskuntiin ja yksilöihin entistä kokonaisvaltaisemmin. Tämä edellyttää meiltä niin kansalaisina, yksilöinä ja yhteiskuntana parempaa ymmärrystä varautumisen ja valmiuden tärkeydestä.
Suomalaisen sääntöperustaisen ja melko avoimen yhteiskunnan ja lainsäädännön vaikutukset suhteessa turvallisuusuhkiin täytyvät myös olla jatkuvan arvioinnin kohteena. Suomalaisen yhteiskunnan tulisi vakavasti pohtia seuraavia peruskysymyksiä ja varautua näihin kaikkiin realistisesti.
Palokangas kysyy, olemmeko varmasti riittävän tietoisia kaikista uhkista ja laaja-alaisen vaikuttamisen keinoista?
– Mitä teemme, kun energiansyöttö katkeaa, sähköverkot on lamautettu kyberiskuilla tai kun kaukolämpö ja vedentulo eivät enää toimi? Pystyvätkö kodit, koulut, sairaalat ja eri viranomaiset jatkamaan toimintaa ilman varavoimaa? Selviämmekö enää ilman tietoliikenneyhteyksiä tai kokonaan ilman tietokoneita?
Palokangas pohtii, tukeeko suomalainen turvallisuuskulttuuri vieläkään riittävästi ilmoituskynnyksen mataluutta erilaisissa turvallisuuspoikkeamissa. Vastaukseksi sotilasprofessori ehdottaa jatkuvaa ja parempaa analyysia.
– Viimeinen kysymys on perustava; olemmeko todella varautuneet siihen kaikkein pahimpaan skenaarioon?
