Ulkoasiainministeriön tutkija ja tietokirjailija Jussi Pekkarinen paneutuu teoksessaan suomalaisten lähettiläiden raportointiin vuosina 1918-1933. Vanhan sanonnan mukaan diplomaatti on lyijykynä, jolla on korvat. Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenten diplomaateille oli tyypillistä ottaa kantaa asioihin hyvin henkilökohtaisesti omien poliittisten näkemysten pohjalta.
Lähettiläät myös kirjoittivat vapaammin kuin nykyään. He höystivät tiedotuksiaan värikkäillä havainnoilla asemamaistaan ja tapaamistaan henkilöistä. Näin ulkoministeriöön saapui luonnehdintoja myös aikakauden merkkihenkilöistä, kuten Josif Stalinista, Adolf Hitleristä, Benito Mussolinista sekä monista kuninkaista, presidenteistä ja ministereistä.
Suomen ensimmäiseksi lähettilääksi Moskovaan nimitettiin vuonna 1922 Antti Hackzell. Hänellä oli kokemusta tsaarin Venäjästä, mutta uuteen bolsevikkihallintoon lähettiläs suhtautui erittäin nuivasti.
Vallankumousjohtaja V. I. Lenin kuoli tammikuussa 1924 ja lähettiläs totesi raportissaan Leninin olleen käskijä ja fanaatikko. Hän tunsi vaistonvaraisesti toveriensa heikot puolet ja käytti niitä häikäilemättä hyväkseen. Raporteissaan Hackzell arvioi Leninin mahdollisia seuraajia, eikä niihin kuulunut Stalin. Lähettilään mielestä Stalin oli vain idealistista tyyppiä oleva entinen ylioppilas, jolta puuttui johtajalle välttämätön päättäväisyys.
Vaikka Suomen itsenäisyyttä uhkasi vain itänaapuri, niin Hackzellin mielestä Suomen ei missään nimessä pitänyt pelätä bolsevikkivaltiota. Suomalaisia kohdeltaisiin kunnioituksella ainoastaan, jos Neuvostoliitto pitäisi naapurimaataan niin henkisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvana.
Vaikka itäinen suurvalta olikin 1920-luvun puolivälissä heikko, niin lähettiläs katsoi, ettei vaaraa saanut koskaan jättää huomioitta ja ”karhua” ei pitänyt ehdoin tahdoin raivostuttaa.
Hackzellin seuraaja Pontus Artti oli monissa asioissa eri mieltä edeltäjänsä kanssa. Artti muun muassa arvioi Stalinia, että hän erottui selvästi muista kommunistijohtajista. Hän ei jaaritellut eikä pitänyt pitkiä puheita, vaan toimi aina rivakasti.
Artti luonnehti Stalinia häikäilemättömän tarmokkaaksi ja keinoja kaihtamattomaksi henkilöksi. Toiset johtajat syyttelivät alinomaa toisiaan, mutta eivät kyenneet päätöksiin. Artin mukaan kommunistijohtajat tiesivät sisimmässään, että kansa vihasi heitä. Tässä oli Artin mielestä yksi Stalinia auttava seikka: kommunistien oma pelko, joka vaistomaisesti ajoi heidät kannattamaan ainoata voimakkaaksi ja toimintakykyiseksi näyttäytynyttä miestä.
Saksa, Hindenburg ja Hitler
Vuonna 1923 Adolf Hitleristä alettiin puhua laajemmin hänen Münchenissä tekemänsä vallankaappausyrityksen jälkeen. Suurlähettiläs Harri Holma luonnehti Hitlerin toimintaa sekoitukseksi poikamaisuutta ja kypsymättömyyttä. Hitler eli hetkessä ja luotti nuoruuden voimaan.
Jonkin ajan kuluttua Holma tarkensi analyysiaan. Hitler oli nyt nousukas, poliittinen snobi, huimapää, joka oli tosin hyvä puhuja ja repäisevä demagogi. Lisäksi hän oli miltei visionääri sairaalloisine ominaisuuksineen.
Harri Holmasta voi todeta, että hänen uransa oli poikkeuksellinen, hän vietti ulkomailla eri lähetystöissä yhtäjaksoisesti 34 vuotta eli vuodet 1919-1953. Yleensä suomalaisdiplomaatit kutsuttiin välillä Helsinkiin ministeriön palvelukseen, jotta he eläytyisivät taas paikalliseen ilmapiiriin.
Holman kohdalla voi pohtia, oliko hän jo irti Suomen todellisuudesta. Pekkarinen arvioi, ettei kansainvälisyyskään ole hyvästä. Kotimaasta vieraantunut kosmopoliitti ei ole ihanteellinen lähettiläs, vaan ihmisellä pitää olla juuret jossain.
Holman seuraajaksi nimitettiin marraskuussa 1927 Väinö Tannerin (sd.) hallituksen ministeri Wäinö Wuolijoki. Hän ei ollut aiemmin työskennellyt ulkoasiainhallinnossa, ja se kieltämättä näkyi. Sosialidemokraattinen Wuolijoki oli poliittinen suurlähettiläs, eikä hän aina osannut käyttäytyä vanhan koulukunnan diplomaatin tavoin. Pari kuukautta Berliiniin saapumisensa jälkeen Wuolijoki purki tuntojaan toteamalla, ettei ollut hauskaa puhua paskaa tuntemattomien epäintelligenttien kanssa.
Hitlerin valtaannousun jälkeen vuonna 1933 Suomessa oikeistolehdet alkoivat kritisoida Wuolijokea. Arvostelijoiden mielestä lähettiläällä oli liian läheiset suhteet Saksan vasemmistoon ja hän kertoi maan tapahtumista yksipuolisesti sosialistisilla silmälaseilla. Lopulta Wuolijoki siirrettiin Osloon.
Seuraajaksi elokuussa 1933 tullut Aarne Wuorimaa jätti valtuuskirjeensä presidentti Paul von Hindenburgille, joka oli lähettilään mielestä virkeä ja nuorekas. Wuolijoki sen sijaan oli kutsunut presidenttiä ”ukoksi” ja lähes seniiliksi.
Wuorimaa kirjoitti ensimmäisissä raporteissaan, että Saksassa vallitsi erinomainen kuri ja järjestys. Tarkkailijan silmään pisti myös kansallinen innostus, joka oli noussut aivan uudelle asteelle ja ihmismassat olivat haltioituneita, tämä oli välillä purkautunut väkivaltana, mutta rapatessa roiskui.
Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933. 333 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.