Yhdysvaltalaiset tietokirjailijat Brad Meltzer ja Josh Mensch käsittelevät teoksessaan marras-joulukuussa 1943 Teheranissa järjestettyä liittoutuneiden huippukonferenssia ja miten saksalaiset suunnittelivat sen sabotointia.
Akselivaltoja vastaan sotiessaan liittoutuneet olivat jo pitkään suunnitelleet Franklin D. Rooseveltin, Josif Stalinin ja Winston Churchillin tapaamista. Tavoitteena oli sopia strategiasta, joka lamaannuttaisi Saksan ja johtaisi maailmansodan päättymiseen. Konferenssia suunniteltiin lähes vuosi ja se edellytti aikaa vievää koordinointia ja monimutkaisia turvatoimia.
Tiukkoihin turvatoimiin oli syytäkin, sillä muutamia saksalaisten tiedustelupalvelu Sicherheitsdienstin eli SD:n agentteja toimi jo Iranissa. Aluksi olosuhteet olivat saksalaisille helpot, koska maan hallitsija Reza Pahlavi ihaili 1930-luvulla Adolf Hitleriä ja halusi ottaa oppia kansallissosialismista.
Tilanne muuttui elokuussa 1941, kun Britannian ja Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät yhtä aikaa Iraniin ja maa joutui liittoutuneiden valvontaan. Iranin halki menneen rautatien kautta länsiliittoutuneet pystyivät toimittamaan sotamateriaalia Neuvostoliittoon.
Miehityksen myötä saksalaisagenttien asema vaihtui, he olivat nyt vihollisalueella ja jatkuvassa vaarassa. Lopulta Iraniin jäi vain agentti Franz Mayr, joka uskoi SD:n unohtaneen hänet. Aivan toimettomana hän ei ollut, vaan onnistui luomaan jonkinlaisen saksalaismielisen verkoston Teheraniin.
Kun saksalaistentiedustelupalvelut saivat selville liittoutuneiden huippukokouksen sijaintipaikan Teheranin, salamurhaoperaation käynnistäminen tuntui houkuttelevalta. Epäonnistumisen hinta olisi minimaalinen, ehkä muutama kymmenen miestä. Sen sijaan onnistuminen, vaikka vain yhden liittoutuneiden johtajan murha, olisi kansainvälisesti järisyttävä tapahtuma ja vaikuttaisi sodankulkuun.
Mayrin ansiosta Teheranissa oli jo valmiina ainakin jonkinlainen organisaatio operaatiota varten. Edelleen SD:n ulkomaantiedustelu pystyi pudottamaan laskuvarjoilla Iraniin kuusi agenttia varusteineen. Mayr oli hyvin tyytyväinen saadessaan vahvistuksia monen vuoden yksinolon jälkeen.
Huhujen voima
Saksalaisagenttien siirtyminen Iraniin ei jäänyt paikallisilta asukkailta huomaamatta ja pian liittoutuneiden turvallisuushenkilöstöä rasittivat koko ajan yltyvät tiedot saksalaisista, jotka olivat laskeutuneet laskuvarjoilla Teheranin ympäristöön. Hurjimmillaan puhuttiin 60 saksalaisagentin hypänneen kokouspaikan lähistölle.
Huhut saivat myös vahvaa latausta, kun Neuvostoliiton arvovaltaiset tiedusteluviranomaiset kertoivat muille liittolaisille saksalaisten juonesta. Muun muassa Rooseveltin turvallisuuspäällikkö Mike Reilly uskoi tietoja ja sai suostuteltua presidentin majoittumaan Neuvostoliiton suurlähetystöön. Sen katsottiin olleen USA:n lähetystöä kaikin tavoin turvallisempi.
Olivat huhut tosia tai eivät, niin konferenssin turvatoimista vastanneiden tahojen vastatoimet olivat massiivisia, neuvostoliittolaiset pidättivät noin kolmesataa natsimielistä teheranilaista. Tehokkaimman vastaiskun tekivät kuitenkin britit, jotka onnistuivat pidättämään Franz Mayrin.
Silti kuusi kommandoa oli edelleen vapaana ja he lähettivät myös radioviestejä Berliiniin. Lähetysten jäljille pääsivät kuitenkin Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n miehet ja he pidättivät tiimin. Neuvostoliittolaiset pakottivat saksalaisagentin lähettämään radioviestin Berliiniin, jonka mukaan operaatio oli paljastunut ja lisävoimia ei tarvittu. Pelkonahan oli, että Teheraniin olisi tullut uusi iskuryhmä.
Erilaisia teorioita
Vuosikymmenten ajan etenkin länsimaiset tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, oliko saksalaisilla ylipäätään mitään suunnitelmaa iskeä Teheranissa marraskuussa 1943. Saksan arkistoista ei salajuonesta löydy minkäänlaista tekstiä. Tämä ei vielä todista mitään, koska SD ehti tuhota kaikki arkaluontoiset asiapaperit.
Yhden näkemyksen mukaan salamurhasuunnitelma oli pelkkä neuvostoliittolaisten keksimä huijaus, jolla Roosevelt saatiin maan suurlähetystöön. Siellä hänen käymiään keskusteluja avustajiensa kanssa pystyttiin salakuuntelemaan.
Churchill oli alusta saakka epäluuloinen Teheranin turvatoimien suhteen ja hän uskoi myöhemmin vakaasti saksalaisten salahankkeeseen. Vuonna 2007 Churchillin lapsenlapsi Celia Sandys matkusti Moskovaan kiittämään henkilökohtaisesti Gevork Vartania isoisänsä hengen pelastamisesta. Vartanian oli toiminut marraskuussa 1943 Teheranissa NKVD:n palveluksessa. Kohtaaminen sai osakseen laajaa kansainvälistä huomiota.
Suunnitelman olemassaolosta mainitsi 1960-luvulla Waffen-SS:n eversti Otto Skorzeny, joka nousi kuuluisuuteen syksyllä 1943 toteuttamalla Italian diktaattori Benito Mussolinin pelastusoperaation. Skorzeny väitti tutustuneensa marraskuun alussa 1943 Teheranista tulleisiin tiedustelutietoihin ja todenneensa, että suunnitelma oli mahdoton toteuttaa ja kieltäytyi osallistumasta siihen.
Brad Meltzer & Josh Mensch: Natsien salaliitto. Salainen sopimus Rooseveltin, Stalinin ja Churchillin surmaamiseksi. 464 sivua. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Docendo.
