Yhdysvaltalainen toimittaja Michael Finkel perehtyi todennäköisesti kaikkien aikoen menestyneimmän ja runsaimman saaliin keränneen taidevaras Stéphane Breitwieserin vaiheisiin eri pituisina jaksoina yhteensä toistakymmentä vuotta, joten kyse on erittäin perusteellisesta tietokirjasta. Breitwieser teki 1990-puolivälistä 2000-luvun alkuun satoja taidevarkauksia eri puolilla Eurooppaa.
Stéphane sijoitti saaliinsa kokonaisuudessaan äitinsä omistaman vaatimattoman talon ullakkokerrokseen, jossa hän asui tyttöystävänsä ja rikostoverinsa Anne-Catherine Kleinklausin kanssa. Esineitä oli sekaisin pitkin huoneita, mutta seinillä roikkui 1500- ja 1600-lukujen mestareiden tauluja.
Arvioiden mukaan ullakolle kätkettyjen teosten yhteisarvo oli noin 1,8 miljardia euroa.
Erilainen varas
Vuonna 1971 Ranskan Elsassissa syntynyt Breitwieser varttui hienosti sisustetussa kartanossa, joka oli täynnä antiikkia. Jo lapsena Stéphane ihastui vanhoihin esineisiin ja ainoastaan museoissa käynnit piristivät ahdistuneisuuteen taipuvaista poikaa.
Vanhempiensa avioeron jälkeen Stéphane jäi asumaan äitinsä luokse ja se merkitsi täydellistä elintason ja sosiaalisen aseman romahdusta. Kartano vaihtui vuokra-asuntoon. Ilmeisesti rajun elämänmuutoksen takia Breitwieser alkoi näpistellä kaupoista tavaroita. Jäätyään kiinni ensimmäisen kerran hän kertoi oppineensa vain sen, ettei vastaavaa enää saisi tapahtua.
1990-luvun alussa parikymppinen Breitwieser oli työtön siipeilijä, joka teki toisinaan tilapäistöitä muun muassa hyllyttäjänä, rekkalastien purkajana tai tarjoilijana, mutta enimmäkseen hän eli toimeentulotuella tai sukunsa avustuksella.
Taidevarkaan uran kannalta ratkaisevaa oli, että hän pääsi vartijaksi kotikaupunkinsa Mulhousen historialliseen museoon. Puuduttava työ ei kuitenkaan maistunut ja jo kuukauden päästä hän otti lopputilin ja vei mennessään sekä runsaasti tietoa museovartioinnista että noin 1500 vuotta vanhan vyönsoljen.
Myöhemmin Breitwieser vakuutti, että hänen ainoa vaikuttimensa taidevarkauksiin oli halu ympäröidä itsensä kauneudella ja tavallaan mässäillä sillä. Breitwieser ei tavoitellut taloudellista hyötyä eikä koskaan varastanut ainuttakaan teosta myydäkseen sen. Tämäkin erottaa hänet miltei kenestä tahansa muusta taidevarkaasta.
Sittemmin 2000-luvun oikeudenkäynnissä Stéphane väitti, että hän oikeastaan vain lainasi teoksia ja olisi aikanaan palauttanut koko saaliin.
Breitwieserin ideologian ansiosta hän pystyi jatkamaan toimintaansa vuosia, varasta jahdanneet tutkijat ympäri Eurooppaa odottivat aina ryöstösaaliin ilmaantumista pimeille markkinoille, mutta kaupantekovaihetta ei koskaan tullut.
Kiinnijäätyään Stéphane hän ei koskaan kieltänyt syyllisyyttään, vaan kuvaili rikoksiaan erittäin tarkasti. Mitään katumusta hän ei tuntenut, sillä hänen kieroutuneen näkemyksensä mukaan museot olivat vain taiteen vankiloita. Breitwieser olikin rikostutkijoiden lisäksi erittäin mielenkiintoinen kohde psykologeille ja psykiatreille.
Mestarivaras työssään
Yksi Breitwieserin ohjenuorista oli, ettei asioista pitänyt tehdä liian monimutkaisia. Hän ei koskaan murtautunut museoihin, vaan suoritti varkaudet aukioloaikoina. Käytännön syistä hän keskittyi kohteisiin, jotka mahtuivat housunkauluksen tai pikkutakin alle. Breitwieserin suosikkeja olivat pienet öljyvärimaalaukset, sitten hopeaesineet ja kolmantena norsunluusta tehdyt taideteokset.
Monesti hänellä oli mukanaan vain Sveitsin armeijan linkkuveitsi, jolla oli helppo avata vitriinien ruuveja tai irrottaa maalauksia kehyksistään. Itse asiassa kehyksistä tuli vähitellen Breitwieserin eräänlainen käyntikortti. Hän jätti tahallaan kehyksiä näkyville rikospaikoille.
Varkaan älykkyydestä kertoo, että hän vaihtoi jatkuvasti menetelmiään. Pelkästään Sveitsin poliisi luetteloi 47 eri taktiikkaa, joita hän sovelsi taidevarkauksissaan. Onnistuneena tavoitteena oli myös hämmentää poliiseja iskemällä eri paikkoihin EU:n alueella. Kohteet vaihtelivat suurkaupungeista pieniin kyliin.
Taitavalla varkaalla oli monesti mukana myös onnea. Eräässä museossa Stéphane oli työntämässä rullalle käärittyä öljymaalausta housujensa sisään, kun vyön suuri metallisolki irtosi ja putosi kolahtaen lattialle. Lähellä ollut vartija ei kuitenkaan edes vaivautunut vilkaisemaan häneen päin.
Onnen lisäksi useissa tapauksissa Anne-Catherinen pragmaattisuus ja rationaalisuus pelastivat heidät pidätykseltä. Hän esimerkiksi kielsi poikaystäväänsä edes yrittämässä ryöstöä Pariisin Louvressa liian suurten riskien takia.
Röyhkeydestä kertoo, miten Breitwieser ja Kleinklaus iskivät kolmen viikon sisällä kolmesti Brysselissä olevaan Musée Art & Histoireen, joka on Euroopan suurimpia. He kahmivat yhteensä yksitoista pientä esinettä. Voitonhuumassaan paluumatkalla Ranskaan Breitwieser varasti vielä eräästä antiikkiliikkeestä hopeasta ja kullasta tehdyn 90 00 euron arvoisen uurnan.
Michael Finkel: Mestari. Tositarina rakkaudesta, rikoksista ja vaarallisesta pakkomielteestä. Suomentanut Heli Naski. 240 sivua. Atena.
