Kesäiltainen kävely Tampereen keskustan Hämeenkadulla on kokemus, jota suosittelisin jokaiselle pääkaupunkiseudun kaupunkipäättäjälle. Katu vilisee elämää ja liiketoimintaa. Täysiä ravintoloita, kuppiloita ja kauppoja on vieri vieressä.
Taannoin toteutettu Hämeenkadun muuttaminen joukkoliikennekaduksi on lisännyt keskustan viihtyisyyttä. Paikkaa ei uskoisi samaksi kuin 2000-luvun alussa, jolloin Tampere tuntui vielä Suomen suurimmalta kylältä. Uudet ratikkalinjat ovat tehneet keskustan helposti saavutettavaksi vaikkapa Hervannan lähiöstä.
Autollakin pääsee liikkumaan kätevästi. Rohkea investointi rantatunneliin on tehnyt keskustan liikenteestä sujuvampaa. Se on myös avannut kaupungille mahdollisuuden uudisrakentamiseen kauniin Näsijärven äärellä.
Keskusta on pysynyt asuttuna. Tammelassa uudet asuintalot on yhdistetty kekseliäällä tavalla osaksi uusvanhaa stadionia. Uudenlaista kapasiteettia yleisötilaisuuksille tarjoaa rautatiekiskojen päälle rakennettu Nokia-areena. Viereinen Ratinan alue on uudistettu viihtyisäksi vanhaa funkkisarkkitehtuuria kunnioittaen. Listaa voisi jatkaa.
Helsingissä keskustelua on hallinnut huoli keskustan näivettymisestä. Valituksen kestoaiheita on useita.
Erityisen kuvaava on Esplanadin ajokaistojen kaventaminen. Pysyvän ruuhkan tuoma haitta tuntuu suuremmalta kuin se rajoitettu hyöty, joka on tullut hivenen laajentuneesta oleskelutilasta sekä vanhan pyöräkaistan viereen rakennetusta uudesta pyöräkaistasta. Jatkona tähän tuore ehdotus muuttaa Rautatieaseman edusta vain joukkoliikennekaduksi tuntuu keskustan saavutettavuuden näkökulmasta älyvapaalta.
Saavutettavuuden lisäksi syitä keskustan näivettymiselle on tietysti useita, muun muassa kulutustottumusten muuttuminen verkkokaupan yleistymisen myötä.
Katsoisin kuitenkin, että keskustan houkuttelevuutta syö erityisesti Helsingissä – ja Espoossa – viime vuosikymmenet harjoitettu suurten kauppakeskusten rakentamisvimma. Kun uusia kaupunginosia on rakennettu, tai vanhoja tiivistetty, siihen on lähes aina liittynyt uuden ”megaostarin” rakentaminen; on Tripla, Kamppi, Redi, Ainoa, Iso Omena, Sello ja niin edelleen.
Julkisetkin palvelut on usein tuotu kauppakeskuksiin, joista saa hakea niin terveysasemaa kuin lähintä kirjastoakin. Kauppakeskukset paisuvat massiivisiksi, kun niiden päälle rakennetaan vielä asuintalojakin. Keskittämisen lopputulos on kaupunkiympäristön muuttuminen ankeaksi.
Uskaltaisin väittää, että yksikin kaunis kävely- ja ostokatu, kuten Tukholman Drottninggatan, Kööpenhaminan Strøget tai Tampereen Hämeenkatu edistäisi pääkaupunkiseudun vetovoimaa enemmän kuin käynnissä oleva yritys rikkoa maailmanennätys suurten ostoskeskusten määrässä per asukas.
Kaupunkiympäristö vaikuttaa suoraan myös urbaaniin kulttuuriin. Vapaa-ajanvietto siirtyy kauppakeskuksiin ja arkihavaintojen perusteella sen ovat ottaneet omakseen etenkin lapset ja nuoret. En usko, että tällainen kehitys oli kenenkään alkuperäisenä tavoitteena. Kauppakeskusta ei ole tarkoitettu kasvuympäristöksi.
Helsinkiä ja laajemmin metropolialuetta vaikuttaisi vaivaavan yhteisen vision puute. Kun selkeä kokonaisnäkemys puuttuu, syntyy sinänsä hyvää tarkoittavien yksittäisten ratkaisujen tilkkutäkki, joka johtaa kokonaisuuden kannalta epähaluttuihin lopputuloksiin.
Tampereen salaisuus on ”aseveliyhteistyön” perinne. Suurimmat puolueet, kokoomus ja demarit, ovat kyenneet sopimaan yhteisestä kokonaisnäkemyksestä. Yhteisen vision raameihin on mahtunut joukkoliikenteen, yksityisautoilun ja keskustan kävelykatujen yhtäaikainen kehittäminen.
Lopputulos on ollut Tampereen osalta Suomen vetovoimaisin kaupunki. Pääkaupunkiseudun osalta yhteisenä tavoitteena pitäisi olla koko Pohjolan vetovoimaisin metropolialue.
