Kaksi nuorta upseeria hymyili peukalot pystyssä, hihoissaan Suomen liput. He olivat tunteneet toisensa jo kadettikoulusta. Toinen oli aurinkoisempi, toinen vakavampi ja näytti jalkapalloharjoituksista otetussa kuvassakin vähän varautuneelta. Vakavampi kavereista oli Espoosta ja vilkkaampi Turusta. Molemmat miehet halusivat mustat autot: espoolaiselle BMW ja turkulaiselle Audi.
Ne hankittiin yhdessä ja ajettiin ulos Haifan satamasta peräkanaa. Yhdessä hankittiin myös yhteinen kimppakämppä. Molemmat olivat vuoden mittaisella komennuksella YK:n Untso- eli sotilastarkkailuoperaatiolla, asemapaikkana Khiamin tarkkailuasema eteläisessä Libanonissa.
He olivat nipin napin kolmekymppisiä. He lenkkeilivät asuinkaupunkinsa Tyren roomalaisajoilta peräisin olevalla muinaisella areenalla, kävivät juhlimassa ja uimarannalla Beirutissa. Heillä oli jopa sama etunimi – Jarno.
Miesten komennuksen puolivälissä tuli ilmoitus, että toisen piti lähteä Israelin puolelle. Miehet istuivat alas ja miettivät tilannetta kuulemma konjakin äärellä. Jarno halusi jäädä.
– Ja jäikin sitten ikuisesti, sanoo toinen Jarnoista. Hän on se, joka lähti: kansanedustaja Jarno Limnell.
Vuosi oli 2006. Limnell siirtyi Israeliin Untson tarkkailuasemalle Golanin kukkuloille ja majoittui Tiberiakseen Genesaretinjärven rannalle. Hänen ystävänsä Jarno Mäkinen, kutsumanimeltään Big Mac, jäi Libanoniin ja Khiamiin.
Tässä kuvassa he olivat vielä Khiamissa. Koko tarkkailijaryhmä pelasi välillä jalkapalloa. Mäkinen ja Limnell nostivat kuvaajalle peukut pystyyn.
Sitten Limnell siirtyi Golanille. Hän ei ehtinyt palvella siellä kovin kauaa, ennen kuin terroristijärjestö Hizbollah ampui venäläisiä Katjuša-raketteja alueelle ja Israel vastasi heti seuraavana päivänä. Syttyi sota.
Heinäkuun lopulla Jarno Limnellillä oli syntymäpäivä ja vapaapäivä. Ensin tuli tieto, että viestiyhteydet Khiamiin olivat katkenneet. Pitkiä tunteja myöhemmin, Limnellin 33-vuotispäivän iltana tuli tieto, että Khiamin tarkkailuasemaan oli osunut Israelin ilmaiskussaan pudottama lentopommi. Asema oli järeää tekoa, mutta tämä isku oli osunut aivan keskelle. Neljä aseetonta sotilastarkkailijaa oli kateissa.
Viimeisenä neljästä, yli viikkoa myöhemmin, löydettiin Jarno Mäkisen ruumis.
Mäkisen kaima ja ystävä Jarno Limnell määrättiin Jerusalemiin Untso-operaation päämajaan valmistelemaan Mäkisen viimeistä matkaa.
– Minä toin ystäväni kotiin. Lento tehtiin pienkoneella, eikä arkku mahtunut ruumaan. Se oli koko matkan vieressäni käytävällä peitettynä YK:n lipulla, joka vaihdettiin kentällä Suomen lippuun, Limnell muistelee nyt.
Katse hakeutuu jonnekin kauas. Tyhjyyteen.
– Se oli elämäni kovin paikka.
Jarno Limnellin tunteet purkautuivat autossa matkalla pois Helsinki-Vantaan lentokentältä, kun Mäkisen arkku oli luovutettu hänen omaisilleen. Järkyttävä tehtävä oli suoritettu, ja nuori upseeri etsiytyi Maanpuolustuskorkeakoulun sotilaspapin luo sekä siskonsa, psykoterapeutti Maaret Kallion juttusille. Muutama viikko kului Suomessa miettiessä, pystyisikö hän enää palaamaan jatkamaan komennustaan.
– Lopulta lähdin ja suoritin komennukseni loppuun. Palaaminen oli todella vaikeaa mutta samalla näin myöhemmin ajattelen, että se oli oikea ratkaisu. Se oli tärkeää.
Khiamissa on nykyään Israelin iskussa kuolleiden muistomerkki. Sinne Limnell ei ole palannut. Eikä tiedä, pitäisikö. Toistaiseksi ei ole tuntunut siltä, ja juuri nyt myöskään aika ei ole oikea.
Jarno Limnell sanoo, että Jarno Mäkisen kohtalo kulkee silti mukana joka päivä.
– Siihen sekoittuu kiitollisuutta, mutta myös kysymysmerkkejä siitä, miksi minä yhä elän. Meillä oli Jarnon kanssa elämä edessä, mutta miksi hän ei saanut jatkaa sitä?
Unifil nyt
Varsinkin kuluneen viikon aikana tapahtumat melkein 20 vuoden takaa ovat olleet mielessä yhä tiheämmin. Israel on jälleen hyökännyt Libanoniin, uutiskuvissa näkyy tuttuja maisemia. Khiam sijaitsee noin viiden kilometrin päässä Israelin rajasta ja kylää on pommitettu viimeksi torstaina.
– Välillä tuntuu, että on vaikeaa olla näiden tapahtuminen suhteen objektiivinen, kun muistan niin kirkkaasti ne seudut. Khiamin kadut, pellot, ne ihmiset. Tuntuu oudolta nähdä niitä paikkoja nyt hävityksen keskellä.
Seudulla levittäytyy myös YK:n rauhanturvaamisoperaatio Unifil. Suomalaisia on siellä kriisinhallintatehtävällä noin kaksisataa.
– Eräs äiti laittoi minulle ihan pari päivää sitten viestiä, että ovathan meidän pojat turvassa siellä. Se pysäytti.
No, ovatko he turvassa?
Limnell pohtii hetken, ennen kuin vastaa. Arvioi, onko vastaus korrekti.
– On selvää, ettei siellä nyt voi turvata rauhaa. Ei edes hallita kriisiä. Siellä on sotatila. Juuri nyt he eivät voi toteuttaa tavanomaisia tehtäviään ja esimerkiksi tehdä partiointia, hän sanoo.
– Mutta sen, mitä olen Libanonista kuullut, on joukkojen henki hyvä. Joukko on varautunut ja heillä on suojat. Joukon tilannetta kuunnellaan täälläkin nyt herkällä korvalla. Ei joka päivä vaan melkeinpä joka tunti. Toistaiseksi heiltä itseltään ei ole tullut signaalia siitä, että heidät olisi syytä evakuoida.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Limnellin mukaan Lähi-idän tilanteille on ominaista, että ne voivat muuttua hyvin nopeasti. Suuren osan aikaa ongelmat ovat kokoluokkaa ”mitä syödä illalla, entä pitäisikö keittää kahvia”, mutta seuraavana hetkenä voi yllättäen alkaa sataa pommeja. Mutta kun tämä tiedostetaan, myös nyt Unifil-operaatiolla, on äkkinäisiin käänteisiin varauduttu.
– Jos tilanne muuttuu, organisaatio on varautunut nopeisiinkin muutoksiin. Kyse ei ole vain siitä, että tehdään päätös kansallisella tasolla Helsingissä tai YK:n päämajassa New Yorkissa, vaan joukkoa tulee nyt kuunnella. Ne kaverit siellä tietävät riskin.
Limnell arvioi, että jos sotatilanne alkaa kestää pidempään, ja joukot eivät pääse poistumaan partioimaan tai suorittamaan muita tehtäviä, on syytä kysyä, onko joukkojen pitäminen tehtävällä tarkoituksenmukaista. Toimettomana keskenään olevien joukkojen henki voi myös laskea.
– Yksi vaihtoehto voi olla, että joukkojen määrää Unifilissa vähennetään. Sitä voi säädellä ja lisätä taas myöhemmin, kun tilanne on heidän toimintansa kannalta otollisempi.
Limnell jää pohtimaan, miten tilanne mahtaa kehittyä. Yleensä sanotaan, että kahden rintaman sotaan ei kannata lähteä. Israelilla on nyt kuitenkin ympärillään ainakin kolme muuttujaa: Hamas, Hizbollah sekä Iran.
Syylliset
Iskusta Khiamiin vuonna 2006 Israel antoi muutamassa kuukaudessa selvityksen. Ensin kerrottiin, ettei Untson tarkkailuasemaa ollut merkitty karttoihin, sitten että kartat olivat vanhoja. Israelin YK:lle toimittaman selvityksen mukaan tukikohdan sijainti oli kadonnut asevoimien tietokannoista ”tietokonevirheen” takia.
– En usko näitä selityksiä. En usko, että isku Khiamiin oli vahinko. Joskus ohjukset ja pommit eivät osu kohteisiinsa ja parinsadan metrin päässä tarkkailuasemasta olikin Hizbollahin käyttämä talo, mutta tämä heidät surmannut pommi oli keskellä rakennusta. Se oli neljäs samassa hyökkäyksessä Khiamia kohti pudotettu pommi ja täsmäisku, Limnell sanoo nyt.
– Emme varmaan koskaan saa tietää miksi niin tapahtui, miltä tasolta isku määrättiin ja mihin sillä pyrittiin. Mutta silloin aikoinaan minua kyllä harmitti raskaasti, miten laimeasti tapahtuneeseen suhtauduttiin.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.
Mutta nyt Israelin hyökkäyksen ollessa jälleen käynnissä voisi ehkä kysyä, mistä tiedetään, ettei tapahtunut toistu? Kuten se eräs äiti kysyi: ovathan meidän pojat ja tytöt turvassa?
Limnell muistuttaa, että iskuja ei tee pelkästään Israel. Myös Hizbollahin tai Iranin ohjukset voivat osua muualle kuin keskeiseen viholliseen.
Silloin vahingoittuu ja kuolee ihmisiä.
– Yhä useammin ajattelen näitä tilanteita niiden ihmisten kautta, joita se koskettaa. Sama pätee kaikkiin sotiin ja konflikteihin, myös Ukrainassa.
Limnell puhuu noin miljoonasta etelä-Libanonista evakuoidusta ihmisestä. Jotkut ovat lähteneet jopa sisällissodan runtelemaan Syyriaan rauhallisempien olojen perässä.
– Eipä tullut itselleni tänä aamuna mieleen, kun vein lapset kouluun ja ajoin töihin, millaista olisi, jos minulle annettaisiin tunti aikaa jättää kaikki. Kovin monelle maailmassa se on kuitenkin todellisuutta. Se vaikuttaa sekä henkisesti että fyysisesti.
Samalla muiden ihmisten kokemukset sodan jaloissa ovat Limnellin mielestä omiaan antamaan suhteellisuudentajua. Meillä riittää lämpöä ja energiaa. Ja illalla saa palata oman kodin turvaan.
Ihmiset
Libanonin puolella ja Khiamissa ollessaan Limnell huomasi, että kuunteli ja tunnisti libanonilaisten ajatuksia israelilaisista. Tiberiakseen Israeliin muutettuaan ja oltuaan siellä pommisuojassa paikallisten kanssa Hizbollahin ampumien rakettien ja ohjusten takia hän huomasi, että tunnisti ja ymmärsi israelilaisten harmin.
– Jos rauha voisi löytyä ihmisistä ja inhimillisyydestä. Siitä, että me kaikki olemme lopulta kuitenkin ihmisiä. Ihmisyys ei saisi koskaan unohtua.
Neljän ihmisen elämä päättyi 25. heinäkuuta 2006. Jarno Mäkinen kuoli ystävänsä Jarno Limnellin syntymäpäivänä.
– Siinä on jotain raadollista, mutta samalla hyvin kaunista. Jokaisena syntymäpäivänäni olen täällä muistamassa myös häntä.
Limnelliä koskettaa se, etteivät muutkaan ole unohtaneet Mäkistä. Yksi heidän kavereistaan sanoo, että ottaa heinäkuussa kaksi lasia konjakkia Jarnoille: yhden Limnellin syntymäpäivälle ja toisen Mäkisen muistolle.
– Olen elämästä kiitollinen ja nautin, koska toinen Jarno ei voi sitä enää tehdä. Jos Khiamiin olisi jäänyt minun henkeni, olisin toivonut, että Mäkisen Jarnokin muistanut minua näyttäen sen, ja nauttimalla elämästä.
