Elokuussa 2010 valtiovarainministeri Jyrki Katainen aiheutti poliittisen myrskyn täräyttämällä, ettei Venäjä ole taloudellinen suurvalta. Suomessa asiasta närkästyttiin kenties enemmän kuin Venäjällä. Keskustalainen pääministeri Mari Kiviniemi kiirehti hallituksen irtisanoutuvan tällaisista puheista.

Elokuussa 2024 tapaamme Jaakko Iloniemen ja Henri Vanhasen kanssa Iloniemen kerrostalokodissa Helsingin Liisankadulla.

Kaksikolta on hetki sitten lähtenyt painoon Vuosisadan kilpajuoksu, joka käsittelee suurvaltojen välisiä suhteita. Nyt ja tulevaisuudessa. Kirjoittajien mukaan maailmanpolitiikan keskiössä toimii tällä hetkellä kolme suurvaltaa. Tai yksi supervalta ja kaksi ”voimakeskusta”. Eikä Venäjä ole niiden joukossa.

Iloniemi on vastassa kävelykeppinsä kanssa, kun ovikello soi.

– Voisikohan tämän ottaa sisälle? kysyy Henri Vanhanen viitaten sähköpotkulautaansa, jolla on huristellut kotoaan Espoosta. Pian löytyy kulkupelille latauspistokekin Iloniemen tilavasta eteisestä.

61 vuotta. Niin iso on kaksikon välinen ikäero. Vastakkain ovat Henri Vanhasen sanoin kokemus ja intohimo. Ulkopolitiikan jättiläinen ja taapero. Tai voi heitä näinkin kuvata: tuore isä ja isoisän isä.

Vanhasella on kotona reilun vuoden ikäinen tytär, jolle hän on tämän kirjan omistanut. Kesällä taas Iloniemi koki suuren elämänmuutoksen, kun hänestä tuli isoisoisä.

Kirja syntyi kasaan reilussa puolessa vuodessa. Yllättäen kaksikosta Iloniemi vaikuttaa kärsimättömämmältä.

– Helpotuksen huokaus, kun urakka on ohi, mutta kestihän tämä kohtuuttoman kauan ollakseen suhteellisen pieni työ. Ainakin minun vauhtini on hidastunut, hän soimaa itseään nojaten samalla kuvaajan pyynnöstä oviaukon seinään vastatusten Vanhasen kanssa.

Nuorempi Vanhanen taas pitää kirjoitustahtia ripeänä.

– Maailmanpolitiikan ymppääminen yhteen puolessa vuodessa on minusta varsin hyvä saavutus.

Henri Vanhanen ajatteli ensin kirjoittamista omin voimin. Pian mieli muuttui ja hän päätti kysyä Jaakko Iloniemeä mukaan. Jo edellä mainitut kokemus ja intohimo, näiden Vanhanen ajatteli olevan ”kiinnostava yhdistelmä”, kuten hän esipuheessa kuvaa.

Tämän myötä myös kirjan aihepiiri muuttui. Vanhanen oli ajatellut keskittyä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Iloniemi taas ehdotti, että kirjassa katsottaisiin maailmanpolitiikkaa laajemmin ja pidemmälle.

– Ja arvostan tätä äärimmäisen paljon. Se, miten hän vielä 92-vuotiaana haluaa katsoa näin maailmaa eteenpäin eikä taaksepäin, on todella hienoa.

– Jaakko ei ole niitä ihmisiä, jotka haluavat analysoida vain menneisyyttä muistelmissaan.

"Eihän se nyt ihan kummallinen ajatus ole, että eurooppalaiset vastaavat Euroopan puolustuksesta", tuumaa Jaakko Iloniemi. Kuva: Jetro Stavén

Vuosisadan kilpajuoksu -teoksen alkupuolella hahmotellaan suurvaltasuhteita lähtötelineissä. Meneillään olevaa vaarojen ja riskien aikaa, globaalin etelän nousua sekä muuttoliikkeiden vaikutusta.

Sitten esitellään suurvaltojen ”kolmen kärki”, johon kuuluvat Yhdysvallat, Kiina ja EU. Haastajien lista on pitkä. Joukossa ovat niin Venäjä, Intia, Indonesia, Brasilia, Etelä-Afrikka, Nigeria kuin Turkkikin.

Maailmanpolitiikan valta-asetelmat ovat isossa murroksessa. Kirjoittajat kannustavat havahtumaan siihen, että Eurooppa vanhenee, sen talous polkee paikoillaan ja siihen kohdistuu ulkopuolelta niin sotilaallisen aggression kuin siirtolaisuudenkin paineita.

Turvallisuuden uudelleenarvioinnille on kiireellinen tarve, kun Venäjä oireilee, Kiinan vaikutusvalta kasvaa ja Yhdysvallat uhkaa vetäytyä kuoreensa.

Eikä tässä kaikki. Lännen ulkopuolisissa maissa asuu jo tällä hetkellä kolme neljäsosaa maailman väestöstä. Vuosisadan loppuun mennessä ehkä 90 prosenttia. Ja tällä on merkitystä, koska väliluku merkitsee resursseja: työntekijöitä, veronmaksajia, sotilaita, osaajia.

Kirjoittajien työnjako muokkaantui niin, että Iloniemi keskittyi enemmän Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, Vanhanen taas Venäjään, Afrikkaan ja Aasiaan.

Iloniemi oli vieraillut hiljattain Saksassa ja muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa. Vanhanen teki helmikuussa matkan Intiaan ja kesä-heinäkuussa tutustui paikan päällä Kiinan tilanteeseen.

Osa luvuista kirjoitettiin yhdessä ja tekstejä hiottiin Jaakon kotona ruokasalin pöydän äärellä Liisankadulla.

Neuvostoliiton jälkeläisvaltio Venäjä yrittää parantaa asemiaan käymällä Ukrainassa 1900-luvun tyylistä valloitussotaa, josta hyötyy selvästi vain Kiina.

Palataan Ukrainan sodan voittajiin ja häviäjiin tuonnempana. Kysytään ensin, miten vaikea on pusertaa näkemyksiä kirjaksi tässä ajassa, kun todellisuus ympärillä muuttuu koko ajan. Sotatoimet Ukrainassa ja Gazassa. Donald Trumpin salamurhayritys.

Joe Bidenin vetäytyminen presidenttikisasta. Kun kirja oli menossa kesän loppupuolella painoon, sitä piti vielä muokata uusiksi sen jälkeen, kun demokraattien puoluekokous oli vahvistanut Kamala Harrisin ehdokkuuden.

Maailman muutoksista huolimatta kirjoittajat uskovat teoksen näkökulman kestävän aikaa.

– Monet luulevat myös, että kaikki se mitä tässä ympärillä tapahtuu, olisi jotenkin ainutlaatuista. Silloin on hyvä palauttaa mieliin, ettei tämä ihan uutta ole, Iloniemi huomauttaa ja jatkaa:

– Otetaan vaikkapa huoli Naton yhtenäisyydestä. Samanlainen huoli oli 1950-luvun alussa, jolloin puuhattiin Euroopan puolustusyhteisöä, koska Yhdysvallat näytti vetäytyvän. No, sitten Yhdysvalloissa muuttui politiikka ja taas oltiin kiinnostuneita Euroopasta.

Jaakko Iloniemi ei usko Yhdysvaltojen ”totaalivetäytymiseen” siinäkään tilanteessa, että Donald Trumpista tulisi presidentti.

– Sehän nähtiin jo hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan, miten hän kannusti eurooppalaisia tekemään enemmän. Ja eihän se nyt ihan kummallinen ajatus ole, että eurooppalaiset vastaavat Euroopan puolustuksesta, hän naurahtaa.

Silti hän kuvaa Trumpin mahdollista valintaa sanakääntein ”aika hirmuinen lopputulos”.

– Yhdysvallat varmaan karkottaisi muutamia satoja tuhansia maassa olevia, mikä vaikuttaisi maan suhteisiin Latinalaiseen Amerikkaan hyvin vakavalla tavalla. Toiseksi maa vähentäisi roolia kansainvälisissä järjestöissä ja asettaisi kyseenalaiseksi monet kansainväliset sopimukset, mukaan lukien taloudelliset sopimukset. Yhdysvallat on Suomen suurin kauppakumppani tällä hetkellä. Jos tähän tulee tullimuureja, on se aika konkreettinen isku meillekin.

Entä Trumpin turvallisuuspolitiikka?

Iloniemi pysähtyy kysymyksen äärelle. Ja vastaa sitten:

– On hyvin vaikea tietää, mitä se käytännössä merkitsisi. Puheet ovat olleet niin epämääräisiä. Voi olla, että se tarkoittaisi vain joukkojen vähentämistä Euroopassa, mihin tietysti reagoitaisiin lisäämällä omia joukkoja. Kaikkien Euroopan maiden kohdalla se ei ole kuitenkaan helppoa. Joukkojen kasvattaminen ja kouluttaminen on hidas prosessi.

"Vaikka suomalaisten silmin Venäjä on uhka ja ongelma, globaalisti se ei ole kovin merkittävä muutosvoima", näkee Henri Vanhanen. Kuva: Jetro Stavén

Keskustelu kääntyy Suomen ja Yhdysvaltojen suhteisiin. Ja siihen, miten Suomessa kyettiin tekemään äkkiä päätös hakea Nato-jäsenyyttä. Jälkikäteen suomalaiset ovat taputelleet itseään olalle.

Henri Vanhanen nojaa tuolissaan eteenpäin ja myöntää suoraan, että häntä tämä häiritsee. Julkisuudessa on jäänyt katveeseen vaihtoehto, että Kiova olisikin kaatunut nopeasti, mikä olisi mutkistanut Suomen tietä Naton jäseneksi.

– Josko Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa jatkossa tällainen onnen aika voisi olla ohi ja siirryttäisiin enemmän strategiseen ja päättäväiseen linjaan. Sellaiseen, jossa toiminta ei olisi niin riippuvainen joistain ulkoisista seikoista, Vanhanen painottaa.

Voimmeko luottaa Naton viidenteen artiklaan, kun yksimielisen päätöksenteon takana on Turkin kaltaisia maita?

– Päätöksenteko onnistuu niin kauan, kun osapuolet ovat suurin piirtein yksimielisiä siitä, mikä on heidän korkein yhteinen etunsa. Ja silloin jos etu on selkeä liittoutuneiden kesken, kuten suursodassa, ei ole epäilystä siitä, miten toimitaan, Iloniemi vastaa.

Jos taas ei olla suursodan partaalla, silloin on mahdollisuus hangoitella vastaan ja ajaa omia intressejään. Kuten Unkari EU:ssa.

Pahimmassa tapauksessa Venäjälle on tarjolla vain lakeijan rooli.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 oli dramaattinen käänne, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Sotilaallisesti pullisteleva Venäjä on silti Henri Vanhasen sanoin ”korkeintaan heikko suurvalta”.

– Vaikka suomalaisten silmin Venäjä on uhka ja ongelma, globaalisti se ei ole kovin merkittävä muutosvoima, Vanhanen sanoo.

Maan johtajille tyypillinen ”käsitys globaalista suurvallasta” ei kestä lähempää tarkastelua. Väkiluvun ennakoidaan laskevan 144 miljoonasta lähemmäs 130 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä.

Maa on joutunut tukeutumaan myös erittäin vahvasti Kiinan raaka-aineisiin, jotta se kykenisi jatkamaan sotaa Ukrainassa.

– Venäjän ja Kiinan suhde on lähentynyt merkittävästi ja sanoisin, että se on tämän sodan yksi merkittävimmistä geopoliittisista seurauksista, Vanhanen näkee.

Joka puolella Kiinaa sadat miljoonat valvontakamerat seuraavat ihmisten elämää läpi vuorokauden. Valvontateknologian tekoälyyn ja vakoiluohjelmiin on kytketty ”sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä”, joka pisteyttää kansalaisia heidän käyttäytymisensä mukaan.

Kiinaa ja Venäjää yhdistää näkemys siitä, että Yhdysvaltoja on suitsittava. Maiden välillä ei ole kuitenkaan niin paljoa luottamusta, että yhteistyö voisi johtaa sotilaalliseen liittoutumiseen.

Ja koska Venäjä tarvitsee Kiinaa enemmän kuin toisin päin, nykyisenkaltainen yhteistyö hyödyttää Aasian jättiläistä.

Venäjän valinta on Vanhasen mukaan tässä: joko maan nykyinen johto tai sen seuraaja perääntyy Ukrainasta ja ryhtyy palauttamaan länsisuhteita, tai se hyväksyy venäläisen vaikutusvallan tasaisen heikentymisen ja asteittaisen sulautumisen Kiinan tavoitteisiin.

Kiinalla on edelleen selvästi vähemmän ydinaseita kuin Yhdysvalloilla ja Venäjällä, mutta Peking aikoo kuroa strategisten kilpailijoidensa etumatkaa nelinkertaistamalla ydinkärkiensä määrän vuoteen 2030 mennessä.

Toistaiseksi Kiina ei ole pyrkinyt Venäjän tavoin muuttamaan globaaleja rakenteita aggressiivisesti tai suoranaisesti asevoimiin nojaten, vaan halunnut heikentää lännen mahdollisuuksia kontrolloida kansainvälisen politiikan rakenteita ja instituutioita.

Vanhanen varoittaa sortumasta Kiinan kohdalla samanlaiseen ”naiiviin ajatteluun kuin Venäjän kanssa”, mutta samalla on tunnustettava tosiasiat. Henkselien vetäminen Kiina-yhteistyölle olisi tässä ja nyt mahdotonta ja ilmastopolitiikan kannalta myös lyhytnäköistä.

"Monet luulevat, että kaikki se mitä tässä ympärillä tapahtuu, olisi jotenkin ainutlaatuista", huomauttaa Jaakko Iloniemi. Kuva: Jetro Stavén

Kuvaaja pyytää kaksikkoa siirtymään työhuoneeseen, jonka seiniä peittävät kirjahyllyt lattiasta kattoon. Tietosanakirjojen, poliittisten historiikkien ja yhteiskuntaa luotaavien teosten lisäksi alemmalta hyllyriviltä erottuu kehystettyjä valokuvia. Yhdessä niistä Jaakko Iloniemi kättelee presidentti Bill Clintonia. Kuva on otettu Washingtonissa vuonna 1993.

– Ja tähän liittyy tarina.

Iloniemi kertoo saapuneensa vuotta aiemmin lentokoneella Saksaan, josta oli vielä parin tunnin automatka konferenssiin Frankfurtiin. Häneltä kysyttiin, mahtuisiko autoon vielä yksi nuori mies kyytiin.

– No, sanoin että onhan tuossa etupenkillä tilaa.

Kyytiä tarvitseva nuori mies oli nimeltään Bill Clinton. Euroopassa vielä tuolloin varsin tuntematon amerikkalainen kuvernööri. Seuraavana vuonna hänestä tuli Yhdysvaltojen presidentti. Parin tunnin rupatteluhetki autossa Clintonin kanssa – tätä Iloniemi on muistellut antoisana.

Puhutaan vielä hetki Ukrainan sodasta. Uskotteko, että tämä voi tavalla tai toisella laajentua vielä suursodaksi?

Iloniemi pitää tätä hyvin epätodennäköisenä.

– Ja tähän on kaksi syytä: lännessä on jo herätty ja Venäjä on tuhlannut voimavaroistaan suuren osan, hän sanoo.

Vanhanen on samoilla linjoilla:

– Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja se, miksi se pelottelee järeimmällä kortillaan eli ydinaseilla, kertoo minusta heikkoudesta eikä vahvuudesta. Se oikeastaan osoittaa, ettei Venäjällä ole kykyä mihinkään suurempaan sotaan.

– Saksassa tämä Venäjän tehokas propaganda, johon kuuluu nimenomaan ydinaseilla jatkuva uhkailu, on mennyt perille paremmin kuin missään muualla Euroopassa, Iloniemi huomauttaa.

Kaksikon mielestä pelot kumpuavat nimenomaan Saksan kansan syvistä riveistä, kun taas maan poliittinen johto ymmärtää tilanteen realistisemmin.

Uskallatteko ennakoida, miten Ukrainan sodassa tulee käymään ja milloin?

– Huonosti siinä joka tapauksessa käy – siis Ukrainan kannalta – koska niin paljon on jo tuhottu. Ja vaikka rauha tavalla tai toisella saataisiin aikaan, sitten alkaa hirmuinen jälleenrakennusvaihe. Ja kuka sen maksaa? Venäjä sotakorvauksina? Ei, kyllä se on Euroopan unioni, Iloniemi sanoo ja jatkaa:

– Yksi esitetty huoli on, että jos Ukraina tavalla tai toisella selviää tästä jaloilleen, se tulee olemaan Euroopan unionin kyljessä jatkuva, potentiaalinen kiistanaihe. Ja näin voi käydä, jos rajakysymyksistä suhteessa Venäjään ei saavuteta molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Jotkuthan ovat sitä mieltä, ettei tällaista maata pitäisi sitten ottaa Euroopan unionin jäseneksi. Ja jos näin käy, silloin vauhditamme tätä kehitystä.

Henri Vanhanen muistuttaa tähän väliin, miten historian kokemusten valossa huonossa rauhassa kytee helposti seuraavan sodan siemenet:

– Se, että jos nyt ehdoin tahdoin vain haluttaisiin saada tykit vaimeiksi, on huono lähtökohta lähteä rakentamaan rauhaa.

– Ja tähän mennessä Venäjän puheet rauhan edellytyksiksi näyttäisivät olevan, että se pitäisi kaiken, mitä on valloittanut ja vielä vähän rapiat päälle, jatkaa Iloniemi.

Palataan vielä lopuksi kirjoitusprosessiin. Mitä olette oppineet tämän aikana toinen toisiltanne?

– Kun minä olen lukenut noita Henrin tekstejä, en ollut tullut niin perusteellisesti ajatelleeksi, kuinka monipuolinen tämä Kiinan esiinmarssi oikeastaan on. Ja kuinka syvän jäljen se jättää – myös kaikkiin niihin maihin, joiden kanssa se on läheisessä yhteistoiminnassa.

– Tapa, millä Jaakko tarkastelee asioita. Siinä ei ole kiihkoa, vaan siitä huokuu analyyttisuus ja maltti. Ja tätä ei voi saada kuin kokemusten kautta elämällä. Hän osaa laittaa asiat mittasuhteisiin eikä tempoile yksittäisten otsikoiden perässä.

Iloniemi selittää tätä itse sillä, että hän on ollut tutkijankammioiden sijaan paikoissa, missä politiikkaa tehdään. Ja vuosikymmenten aikana on syntynyt havainto liittyen poliittisten päätösten valmisteluun, jonka hän haluaa tässä jakaa:

– Kun on tavannut päätöksentekijöitä ja heidän taustamuistioidensa ja puheidensa kirjoittajia, niin tiedän, että yksilön merkitys on sittenkin suurempi, miltä se näyttää.

Kursivoidut lauseet ovat suoria otteita teoksesta Vuosisadan kilpajuoksu, joka ilmestyi 1.10.2024. Juttu on julkaistu myös 4.10 ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä.