Länsi potee brittitutkija Will Brownin mukaan eräänlaista James Bond -syndroomaa suhteessa vastustajiinsa. Tätä ilmentää hyvin se, kuinka Venäjän kuvitellaan olevan Afrikassa aina kaksi askelta edellä ja vetelevän näkymättömistä naruista vanhojen Bond-elokuvien pääpahiksen Blofeldin tavoin.
Siitä lähtien, kun Kreml lähetti vuonna 2018 ensimmäiset Wagner-palkkasotilaansa Keski-Afrikan tasavaltaan, läntiset toimittajat, tutkijat ja poliittiset päättäjät ovat European Council on Foreign Relations -ajatushautomossa työskentelevän Brownin mukaan paisutelleet Venäjän voimaa ja vaikutusvaltaa Afrikan mantereella.
Vaikka Venäjä on saavuttanut sittemmin jalansijaa myös muun muassa Malissa, Burkina Fasossa ja Nigerissä, Kremlin sotilasoperaatiot Afrikassa eivät ole täyttäneet niille asetettuja tavoitteita eikä Venäjästä ole afrikkalaisten hallitusten pitkäaikaiseksi kumppaniksi, Brown kirjoittaa tuoreessa artikkelissaan.
Venäläisillä Afrikka-joukoilla on hänen mukaansa arviolta 1 000 miestä Malissa, noin sata Burkina Fasossa, epäselvä määrä Nigerissä ja Sudanissa sekä noin 2 000 Keski-Afrikassa. Niiden operaatiot tuottavat Kremlille jonkin verran tuloja kullan salakuljetuksen ja asekauppojen kautta. Samalla ne myös mahdollistavat alueen epävakauttamisen, mikä palvelee Vladimir Putinin hallinnon tavoitteita.
– Venäjän joukot Sahelissa ovat kuitenkin joiltakin osin pahoin ylikuormitettuja ja sotilaallisesti alttiita. Moskova onkin menettämässä uskottavuutensa afrikkalaisten hallitusten luotettavana kumppanina, Brown toteaa.
Kremlin kapasiteetti ei riitä
Yksinkertainen totuus on Brownin mukaan se, että kaikkialla, minne Venäjä on lähettänyt joukkoja, turvallisuustilanne on dramaattisesti huonompi kuin silloin, kun näitä alueita valvoivat kansainväliset joukot.
– Tämä voi tietysti olla osa sitä, mitä Moskova tavoittelee. Venäjän strategisten etujen mukaista ei todellakaan ole, että Euroopan eteläisellä sivustalla on vakaa, demokraattinen ja rauhallinen Sahelin alue, Brown sanoo.
Tämä on kuitenkin johtanut paradoksaaliseen tilanteeseen. Yhtäältä monet läntiset diplomaatit kuvittelevat, että Venäjällä on monissa Afrikan maissa sotilaallisen läsnäolonsa ansiosta suvereeni asema. Toisaalta on hänen mukaansa selvää, että Kremlillä ei yksinkertaisesti ole sellaista taloudellista tai sotilaallista kapasiteettia, jolla se voisi tarjoa afrikkalaisille kumppaneilleen juuri muuta kuin huonokuntoisia aseita, presidenttejä suojelevia palkkasotilaita tai kaivossopimuksia, joiden tuotot virtaavat Venäjälle.
– Ei siis olisi yllättävää, jos Venäjän ”liittolaiset” Afrikan mantereella pian kokisivat, että Moskovan vaatimattomat tarjoukset eivät enää vastaa heidän tavoitteitaan, ja alkaisivat etsiä uusia kumppaneita muualta, Brown toteaa.
Venäjän Afrikka-operaatiot ovatkin hänen mukaansa pysäytettävissä, kunhan länsimaat vain ymmärtävät takoa nyt, kun rauta on kuumaa.