YTM Johan-Eerik Kukon väitöstutkimus käsittelee vigilantismia poliittisena ilmiönä Suomessa. Vigilantismi on kansalaislähtöistä suunnitelmallista toimintaa, jossa yksittäiset henkilöt tai ryhmät ottavat valtiolle lähtökohtaisesti kuuluvia tehtäviä omatoimisesti hoitaakseen.
Vigilantiksi kutsutaan henkilöä, joka ottaa ”oikeuden omiin käsiinsä” ja antaa esimerkiksi omatoimisia rangaistuksia rikollisille tai rikoksesta epäillyille henkilöille.
– Vigilantit kokevat, että viranomaiset ja oikeusjärjestelmä ovat epäonnistuneet tehtävässään, eivätkä rankaise rikollisia tarpeeksi kovilla rangaistuksilla. Kansalaiset alkavat näin ollen itse ratkaisemaan turvallisuuteen liittyviä ongelmia, jakamaan rangaistuksia ja pitämään yllä järjestystä esimerkiksi perustamalla katupartioita, Kukko kuvailee väitöstiedotteessaan.
Kukon tutkimuksessa vigilantismia lähestytään laajempana ilmiönä kuin rikosoikeudesta tuttua omankädenoikeutta. Vigilantismi liittyy tutkimuksessa sekä kansalaisten harjoittamaan sosiaaliseen kontrolliin että valtion heikkouteen.
Ilmiönä vigilantismi liittyy vahvasti valtaan ja vallankäyttöön, sillä vigilantit haastavat niin sanoillaan kuin teoillaan valtion väkivaltamonopolin. Liikkeillä ja ryhmittymillä on poliittisia tavoitteita, joita ei välttämättä kerrota julkisesti.
– Valtion silmissä vigilantti näyttäytyy ei-toivottuna henkilönä, mutta yhteisön silmissä hän voi olla sankari ja oikeudenpuolustaja.
Kukon väitöstutkimus tuo uutta tietoa kotimaisista ryhmistä ja liikkeistä, jotka harjoittavat vigilantismia. Laajaan media-aineistoon tukeutuen tarkastelussa ovat Soldiers of Odinin ja Loldiers of Odinin katupartiot, nettietsivien harjoittama ”pedofiilinmetsästys” sekä poliitikkojen kuntaseriffihankkeet, joilla on pyritty parantamaan harvaan asuttujen alueiden turvallisuutta.
Kuntaseriffeistä digilantteihin
Entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero nosti 2010-luvulla useaan otteeseen julkisuudessa esiin, miten kansalaisia voitaisiin ottaa mukaan poliisin avuksi valvontatehtäviin.
Suoraan poliisin alaisuudessa toimivat naapurivahdit ovat jääneet toteutumatta, mutta ratkaisuksi harvaan asuttujen alueiden kansalaisten turvattomuuden tunteeseen poliisi on harkinnut teknologisia ratkaisuja ja toimenkuviin liittyviä uudelleenjärjestelyjä.
– Kuntaseriffi on poliitikkojen luoma ratkaisu siihen, että poliisi ei saavu kansalaisen avuksi tarpeeksi nopeasti, Kukko toteaa.
Kyyjärvellä suunnitelmien tasolle jäänyt kuntaseriffi haluttiin sitoa osaksi järjestyksenvalvojia koskevaa lakiuudistusta, mutta Enontekiön seriffi olisi toteutuessaan ollut valtion näkökulmasta ei-toivottu henkilö, jonka oikeudet olisivat rajoittuneet vain jokamiehen oikeuteen.
– Enontekiöllä kuitenkin hankittiin seriffille valmiiksi ase ja virkamerkki sekä ennen kaikkea toiminnalle poliittinen tuki tilanteessa, jossa valtio ei huolehtisi kansalaisten turvallisuudesta. Seriffihanke ei lopulta toteutunut, mutta kunnan turvallisuustilanne sai laajaa huomiota mediassa.
Internetin ja sosiaalisen median myötä vigilantismi on saanut uusia ilmenemismuotoja.
– Esimerkiksi tuomituista seksuaalirikollisista netissä tietoja jakavien digilanttien toiminta ei rajoitu enää tietylle rajatulle alueelle tai naapurustoon. Toiminta eroaa katupartiosta, jossa oikeutta jaetaan öisillä kaduilla rautaputkin ja nyrkkiraudoin ei-toivotuille henkilöille tai rikoksesta epäillyille. Digilantille riittää toimiva nettiyhteys.
– Kotimainen vigilantismi on turhautuneiden kansalaisten toimintaa niin kaduilla kuin internetissä, Kukko tiivistää.
Viime vuosina vigilantismiin liittyvässä teoriakirjallisuudessa on pohdittu myös vigilantismin moraalista oikeuttamista. Lain mukaan toiminta voi olla väärin, mutta sitä voidaan pitää moraalisesti hyväksyttävänä.
– Keskustelua on käyty esimerkiksi vähemmistöjen organisoimien katupartioiden moraalisesta oikeutuksesta nousta poliisiväkivaltaa vastaan.
Väkivaltamonopolin pelilauta heiluu
Kukko sijoittaa väitöstutkimuksessaan käsittelemänsä ryhmät ja liikkeet väkivaltamonopolin pelilaudalle, joka havainnollistaa millaisia jänniteitä valtion ja kansalaisten väliltä löytyy. Vigilantismia löytyy niin viranomaisten, kuntien, yhteisöjen ja yksittäisten kansalaisten keskuudesta ja näiden toiminnasta.
– Välillä voi olla vaikea sanoa, missä valtio loppuu ja missä kunta tai yhteisö alkaa. Vigilantismi ei ole mustavalkoinen ilmiö vaan harmaalle alueelle sijoittuvaa toimintaa.
Tutkimuksessa käsitellään myös ilmiön rajapintoja keskittyen erityisesti vigilantismin ja kansalaistottelemattomuuden eroihin ja yhtäläisyyksiin.
– Molempien harjoittajat ovat valmiita rikkomaan lakeja, mutta vigilantismin ja kansalaistottelemattomuuden tärkeimmät erot liittyvät suhtautumisessa väkivaltaan sekä lakiin. Siinä missä kansalaistottelemattomuudessa lakia rikotaan avoimesti omilla kasvoilla poliittiseen keskusteluun osallistuen, vigilantti kohottaa itsensä lain yläpuolelle, saattaa turvautua naamioihin ja on valmis väkivaltaan saavuttaakseen tavoitteensa.
Tutkimus osoittaa, miten huolestuttavia demokratian kannalta ovat poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi tarvittaessa väkivaltaan turvautuvat äärioikeistolaiset vigilanttiryhmät sekä ryhmät, jotka eivät kerro julkisesti poliittisia tavoitteitaan, mutta joiden jäsenten keskuudessa voi olla ideoita instituutioiden kaatamisesta tai vallankumouksesta.
– Vigilantit voivat naamioida oman toimintansa näyttämään kansalaistottelemattomuudelta. Näin ollen fyysisten naamioiden lisäksi tekojakin voidaan naamioida näyttämään toisilta, Kukko sanoo.
Tutkimuksen perusteella vigilantismi ei ole jäänne menneisyydestä, vaan kostaminen herättää edelleen ihailua ja kostajia pidetään sankareina.
YTM Johan-Eerik Kukon väitöskirja Katupartioita, nettietsiviä ja kuntaseriffejä: Vigilantismi poliittisena ilmiönä Suomessa 2010-luvulla tarkastetaan Lapin yliopistossa perjantaina 25.10.
