Maa on syntinen laulu -kohuromaanin luonut pohjoissuomalainen kirjailija Timo K. Mukka (1944-1973) ei osannut välittää terveydestään. Hän teki kirjallisia ja taidemaalarin töitään henkisten ja aineellisten huolien keskellä. Hän tuntui hetkittäin jopa itsetuhoiselta, kun tutkailee hänen elämänvalintojaan kriisitilanteissa. Talous oli rapakunnossa, eivätkä lainan antajat jaksaneet olla loputtomasti myötämielisiä. Mukka vaikutti hetkittäin enemmän kuin epävarmalta sijoituskohteelta.
Kirjailijan elämäkerran laatineen kemiläisen runoilija Sini Silverin Tornionjoki laaksolainen tausta heijastuu suhtautumisessa Mukkaan. Nyt ei ole kyse tiukasta otteesta kuvattavaa kohtaan, pikemminkin onnettoman kirjailijan elämäkerta saa kaunistetun ilmiasun, sääliä, eikä rumia sanoja sanota niin kuin moni nykyään tekisi. Mainittakoon vaikkapa Kai Ekholmin Jörn Donner-, Matti Klinge– tai Niko Jutilan Rauni Mollberg-elämäkerrat.
Ahkera Timo K. Mukka osasi olla. Hän viimeisteli tekstejään – niin kirjan mittaista pitkää kuin lyhyempää pakinaa lehtiin. Hänestä tuli pohjoisen Suomen yksi tulkki, kaikki tapahtui yllättävän lyhyessä ajassa. Ensimmäiset kirjalliset työt hän tarjosi 13-vuotiaana, kolmea vuotta myöhemmin hän oli jo taideopiskelijana Helsingissä, Ateneumissa.
Ratkaisevin kirjallinen läpimurto tapahtui Mukan ollessa 19-vuotias, kun valtakunnallista hälyä herättänyt Maa on syntinen laulu tuli julki.
Ura vaikeutuu ongelmien karikossa
Mukka kärsi vaikean aivokalvotulehduksen teini-iässä, jälkiseurauksia hän poti vuosia. Hänen väitetään muuttuneen, ja sitä kautta hänestä tuli synkeä rakkauden ja kuoleman kuvaaja. Kielenkäytöltään ronski ilmaisutapa herättivät huomiota ja työnsivät hänet boheemin suomalaisen stereotypian viitekehykseen: alkoholi, riidat, epäonni lupaavan menestyksen keskellä.
Mukka herätti samalla valppaan sensaatiolehdistön. Yksi kärjessä oli tamperelainen Lehtimiehet Oy ja sen kultakimpale aikakauslehti Hymy. Mukan pihapiiriin ja tuvankin puolelle pääsi merkillisiä ”journalisteja”, joista jotkut esiintyivät tekaistuin nimin. Kirjailijasta tuli muutamassa vuodessa julkisuuden henkilö, jonka elämänkoettelemukset houkuttelivat kaiken karvaisia raportoijia. Lapissa oli myös syväkurkkuja. Yleisö ostaa ja lukee, aina.
Taloudelliset harmit, sairaalareissut ja viihtyminen osa-aikaisten renttujen seurassa – joiksi alkoholin marinoimia taiteilijoita voi perustellusti kutsua – alkoivat kasautua. Ihminen makaa niin kuin petaa.
Raukkamainen keltainen lehdistö
Ajallisesti Hymyn karmein artikkeli oli vuodenvaihteessa 1972/73 ilmestynyt ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”. Sen oli kirjoittanut lehteen salanimi Rauno Jaakkola. Tyyppi oli liikuskellut Mukkien kotiovella, vaan häntä ei päästetty sisälle. Tämä oli suivaantunut siitä, kun Timo ei ollut suostunut antamaan lausuntoa lehdelle taidemaalari Reidar Särestöniemestä. Sitä pidettiin Hymyn kostona.
Lehtimieskeisari Urpo Lahtinen huomasi itse, että Hymy oli mennyt liian pitkälle. Hän oli luvannut Timon pohjoiselle kirjailijakollegalle Annikki Kariniemelle, että hyvitys olisi tulossa seuraavaan numeroon. Vahinko, että edellä mainittua ”Rauno Jaakkolaa” ei ole nostettu tikun nokkaan. Vanhoja olisi joskus aiheellista kaivella.
Mukka itse kirjoitti oikeusasiamiehelle lehden moraalittomuudesta ja kirjoittipa hän itselleen presidentti Urho Kekkoselle, joka puuttuikin asiaan. Tämä antoi kehotuksen oikeuskanslerille, ja poliisitutkinta alkoi. Samaan aikaan sankarillinen Pellon kunta lähetti Timolle haasteen ja kutsun kihlakunnanoikeuteen maksamattomien vuokrarästien vuoksi. Kahdesti.
Mukan – kuten niin monen muunkin kohtaloketjujen suhteen on luonnonlaki – tie ja mahdollisuudet henkiseen ja fyysiseen toipumiseen murenivat tylyllä tavalla. Kun alkaa mennä huonosti, niin alkaa mennä yhä huonommin.
Lex Hymy syntyy nopeasti
Julkisen sanan neuvostosta ei ollut hyötyä, eikä oikeusasiamiehen pyörittelystä. Kuinka mitättömiin asioihin jälkimmäinenkin on jaksanut puuttua, vaan nyt ei. Kekkosen vaikutus valtakunnassa kuitenkin vaikutti siihen, että alkoi tapahtua mutta silti liian myöhään. Muutama kuukausi Hymyn artikkelin jälkeen Mukka kuoli.
Hymyn julman artikkelin jälkeisiä askeleita kuvailtaessa Sini Silveri mainitsee Hymyn päätoimittajaksi Urpo Lahtisen. Kun oikeus antaa tuomioitaan, päätoimittajana onkin myös Jorma K. Virtanen. Molemmat saavat kahdeksan kuukauden vankeusrangaistuksen painotuotteen kautta tapahtuneesta herjauksesta ja solvauksesta.
Tuomio ei himmentänyt Virtasen ammatillista sädekehää, käyttöä ”osaamiselle” riitti. Lehtimiehistä hän jatkoi Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n kustannusjohtajana Paavo Haavikon jälkeen, Iltalehden toimitusjohtajana, Oy Uuden Suomen toimitusjohtajana ja vieläpä Apu- ja Johtoporras -lehtien päätoimittajana. Sen sijaan lässähdys oli toiminta Naantalin Muumimaailman johdossa.
Lex Hymyksi nimetty laki suitsi tiedotusvälineiden kyltymättömiä ansaintametodeja. Niitä tänään seuratessa median turvana on kuitenkin toistella, mitä eri aiheista tai ihmisistä on muualla kerrottu: törkysomessa nimellä tai nimettömästi tai ”nimi on toimituksen tiedossa”, ”asiasta kertoi ensin…”.
Sini Silveri: Miltä männystä tuntuu olla mänty. Timo K. Mukan elämä. Gummerus 2024.
