On kiinnostavaa seurata ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajuuden ympärillä käytävää keskustelua. Jätän nyt ajan puutteen vuoksi huomioimatta sekä poliittiskirjalliset sitaatit että puheenjohtajakandidaatteina mainitut henkilöt ominaisuuksineen.
Minua kiinnostaa SDP:n sekä muiden puolueiden strategia nimettäessä keskeisten ja kansakunnan turvallisuuteen ja ulkopolitiikkaan liittyvien valiokuntien puheenjohtajia. Mihin puolueet noilla nimityksillään tähtäävät?
Tärkeimpien poliittisten valiokuntien puheenjohtajuudessa ei saa olla kyseessä poliittisen eliitin Visulahden vahakabinettiin pääsystä. Älkää ymmärtäkö väärin. Mitä vanhemmaksi muutun, sen tärkeämpänä pidän kokemusta.
Kokemuksessa keskeistä on, ettei sitä voi olla, ellei sitä voi kartuttaa. Tästä syystä jokaisen puolueen olisi syytä katsoa pitkälle tulevaisuuteen menneisyyden sijasta nimetessään tärkeimpien valiokuntien puheenjohtajia ja muita keskeisiä parlamentaarisia tehtäviä.
Yhä useammin poliittista menestystä rakennetaan henkilökohtaisella sosiaalisen median näkyvyydellä, sillä että henkilö poikkeaa ja erottuu riittävästi muista ehdokkaista. Äänestäjillä on täysi oikeus toimia näin ja mitä todennäköisimmin äänestäjäkunta tulee käyttämään tuota oikeutta tulevissakin vaaleissa liki täysmääräisesti.
Puolueiden ja erityisesti ministeritehtävien vaatiman kokemuksen kannalta tämä on muuttunut ongelmalliseksi. Someajan poliitikot markkinoivat itseään pääasiassa sillä, mitä he eivät ole ja sillä keiden kanssa he eivät tee yhteistyötä. He kertovat mielellään keitä he eivät tapaa ja mihin tilaisuuksiin he eivät osallistu.
Kaltaiselleni yhteistyösedälle on entistä vaikeampaa ymmärtää, onko heille todellista paikkaa politiikassa ollenkaan. Siis sellaista paikkaa, jossa politikoinnin sijasta tehdään politiikkaa – rakennetaan yhteisiä näkemyksiä ja kompromisseja.
Keskeisten valiokuntien puheenjohtajiksi puolueiden soisi nimittävän nuoria asiallisen koulutustaustan omaavia kansanedustajia. Minulle tämä kertoisi siitä, että puolue on kiinnostunut vaikutusvaltaisista tehtävistä Suomen politiikassa myös tulevien vuosikymmenten aikana.
Ulkoministeriksi ei voi nimittää kokematonta ihmistä. Suomi on toistaiseksi välttynyt moiselta kohtalolta, mutta olen huolissani siitä, miten vähän valiokunnassa on nuoremman sukupolven poliitikkoja.
Puoluejohtajien, eduskuntaryhmien puheenjohtajien ja puoluesihteereiden olisi syytä nauttia yhdessä useampi kuppi kahvia tämän ongelman äärellä.
On niin helppoa todeta, että juuri nyt valiokunnan kamarissa kaivataan senioriteettiä, kun maailmalla eletään vaikeita aikoja. Minun ajatukseni kulkee toisin. Juuri nyt nuoremman polven poliitikoilla olisi mahdollisuus oppia kokeneemmilta sitä hiljaista tietoa ja ymmärrystä, jota Suomi tulee kaipaamaan tulevien vuosikymmenten aikana ulkoasiain hoidossa.
Suomen ulkopoliittinen lähihistoria osoittaa, että suurten nimien varjossa ei yleensä kasva ketään. Valtasukupolvi vie paikat ja meritoitumisen mahdollisuudet.
Ulkopolitiikka on moisten virheiden tekemiseen väärä areena. Jokainen nuoren polven poliitikko, joka uskaltautuu tässä läpeensä kotimaan argumentointiin nojautuvassa ajassa identifioitua ulkopolitiikan tekijäksi, ansaitsee kaiken tuen. Myös sinulta.