Washingtonissa käytävissä poliittisissa keskusteluissa toistuu arvostetun amerikkalaisen turvallisuuspolitiikan asiantuntijan, professori Andrew Michtan mukaan ajatus, että maailma on nykyisin epävakaampi ja vaarallisempi kuin koskaan kylmän sodan päättymisen jälkeen.
– Edes tämä toteamus ei kuitenkaan täysin ilmennä tilanteen vakavuutta, sillä todellisuudessa kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella ei ole missään vaiheessa ollut nähtävissä vastaavaa suorien ja välillisten suurvaltakonfliktien vyöryä kuin viimeisen vuosikymmenen aikana, Atlantic Council -ajatushautomon geostrategista tutkimusohjelmaa johtava Michta toteaa artikkelissaan.
– Kolmen viime vuoden aikana Venäjä on hyökännyt toistamiseen Ukrainaan, Hamas hyökännyt Israeliin – Yhdysvaltojen lähimpään liittolaismaahan Lähi-idässä – ja Iran toteuttanut ennennäkemättömän suoran iskun Israelia vastaan. Nyt Pohjois-Korean joukkoja on sijoitettu Venäjälle Ukrainan joukkoja vastaan, ja Washington ei näytä tietävän, miten pitäisi reagoida, hän sanoo.
Yhdysvalloille ja sen liittolaisille vihamielinen liittouma on hänen mukaansa koonnut voimansa Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean muodostaman uuden ”diktatuurien akselin” puitteissa. Maat antavat toisilleen apua nopeasti ja laajassa mitassa. Venäjä hyötyy tästä asetelmasta sekä taloudellisesti että ase- ja ampumatarviketoimitusten – ja viime aikoina myös joukkojen – muodossa.
– Maailmamme on hajoamassa silmiemme edessä, ja alueelliset voimasuhteet Euroopassa, Lähi-idässä ja Aasiassa ovat romahtamaisillaan, Michta kiteyttää.
Ennen nykyistä tehtäväänsä Andrew Michta on toiminut muun muassa George C. Marshall European Center -instituutin kansainvälisten suhteiden laitoksen dekaanina sekä professorina Yhdysvaltain laivastoakatemiassa.
Vääriä illuusioita
Kylmän sodan päätyttyä moni erehtyi Michtan mukaan uskomaan, että Yhdysvaltojen ylivoima riittäisi takaamaan sen, että globalisaation perustana oleva uusliberalistisiin talousoppeihin nojaava sääntöpohjainen järjestelmä kestäisi.
Taustalla oli hänen mukaansa oletus, että Venäjä pyrkisi vaalimaan kylmän sodan jälkeistä status quota ja Kiina olisi valmis omaksumaan roolin kansainvälisen järjestelmän vastuullisena osapuolena. Tässä kuitenkin unohdettiin se historiallinen tosiasia, että revansistinen ja imperialistinen valtio haluaa ennen kaikkea palauttaa aiemmat asemansa ja että jokainen nopeasti modernisoituva ja teollistuva valtio pyrkii vahvistamaan geostrategista positiotaan ensin lähialueellaan ja sitten sen ulkopuolella, hän sanoo.
Nyt eletään Michtan mukaan tilanteessa, joka muistuttaa yhä enemmän 1930-luvun loppua. Yleinen voimatasapaino on muuttumassa yhä epävakaammaksi. Ero rauhan ja suursodan välillä riippuu hänen mukaansa todennäköisesti siitä, kuinka Yhdysvallat ja sen liittolaiset kykenevät tähän haasteeseen vastaamaan.
– Vaikka historioitsijat esittävät mielellään tarkkoja päivämääriä aiempien sotien puhkeamiselle, tosiasia on, että toinen maailmansota ei alkanut, kun natsi-Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät vuonna 1939 Puolaan. Se sai alkunsa, kun epävarmat alueelliset tasapainosuhteet – Japanin hyökkäys Mantšuriaan, Espanjan sisällissota, Itävallan Anschluss ja Tšekkoslovakian paloittelu – alkoivat purkautua yhä nopeammassa tahdissa, hän sanoo.
– Olemme nyt pitkittyneen systeemisen epävakauden maailmassa, aivan kuten tuon maailmanlaajuisen konfliktin edellä, hän toteaa.
Unohdettiin perusasiat
Läntiset johtajat näyttävät hänen mukaansa viimeisen vuosikymmenen aikana unohtaneen, että pelote perustuu kahteen perusperiaatteeseen: valmiuteen vastata kovaan kovalla, jos vastustaja ylittää punaisen linjan, ja poliittiseen tahtoon tehdä niin. Nyt Venäjän diktaattorin Vladimir Putinin on kerta toisensa jälkeen sallittu turvautua sotilaalliseen voimankäyttöön ilman riittävän järeitä seurauksia.
Jotta laajamittainen sota olisi vielä vältettävissä, Yhdysvaltojen on Michtan mukaan hylättävä viimeaikainen pehmoilunsa ja palattava kovan voiman ja geopolitiikan perusperiaatteiden äärelle.
– Yhdysvaltojen kansallisessa turvallisuuspolitiikassa on aika palata realismiin ja asettaa kovan voiman näkökohdat ja geopolitiikka etusijalle. Aikaa ei ole hukattavaksi, hän painottaa.
