VTL Teuvo Peltoniemi on tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut muuttoliikkeeseen. Uusimmassa teoksessaan hän käsittelee millaisia yhteisöjä paremmasta maailmasta haaveilevat suomalaiset ovat eri aikoina ympäri maailmaa perustaneet.
Utopiayhteiskuntahaaveet olivat suosittuja etenkin 1800- ja 1900-luvuilla, ja myös suomalaiset perustivat ahkerasti yhteisöjä eri puolille maailmaa. Mallia otettiin erityisesti Yhdysvalloista, jossa utopiayhteisöjä oli 1800-luvulla sadoittain.
Utopiahaaveiden ympärille rakennettuja suomalaissiirtokuntia perustettiin niin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan kuin Neuvosto-Venäjällekin.
Pedenon ihanneyhteisö
Suomessa vallitsi itsenäistymisen aikoihin eräänlainen vegetaristien tropiikkikuume, joka 1920-luvulla alkoi kääntyä käytännön teoiksi. Saksasta tulleiden oppien mukaan kannatettiin luontoon paluuta, kasvissyöntiä ja luonnon mukaista terveydenhoitoa.
Puutarhuri Toivo Uuskallio oli tämän ajattelutavan tunnetuin julistaja Suomessa. Erilaisia kasvissyöntiä kannattavia yhteisöjä perustettiin muun muassa Argentiinaan, Paraguayhin ja Brasiliaan.
Uuskallio itse perusti vuonna 1927 oman ihanneyhteisönsä Brasiliaan. Hän osti 3 500 hehtaarin suuruisen Penedo -nimisen entisen kahviplantaasin ja vuoden sisällä siirtokuntaan lähti noin 160 suomalaista.
Lähtijät olivat etupäässä keskiluokkaista, kasvissyöntiä kannattavaa kaupunkilaisväkeä. Joukkoon tosin mahtui nuoria miehiä ja naisia, joille tropiikki oli tärkeämpi motiivi kuin vegetarismi.
Uuskallio omisti tilan ja hoiti sen asioita itsevaltiaan tavoin. Uuskallio katsoi asemansa velvoittavan hyvään pukeutumiseen ja näyttävään elintasoon. Kun siirtokunnassa muuten elettiin todellisessa puutteessa, johtajan käytös herätti ärtymystä.
Vähitellen Uuskallio muuttui liikemieheksi, joka kävi yhä tiheämmin muun muassa Rio de Janeirossa. Raha-asioiden hoito osoittautui Uuskalliolle kuitenkin ylivoimaiseksi, ja pian koko tila oli suurissa veloissa. Uuskallio kävi jopa Yhdysvalloissa ja yritti turhaan saada lainoja amerikansuomalaisilta. Osa penedolaisista alkoi pitää Uuskalliota pelkkänä huijarina.
Penedossa havaittiin heti, että kasvisravinnolla eläminen oli mahdotonta, maaperä oli kahviplantaasin jäljiltä niin ravinneköyhä, ettei siinä kasvanut juuri mitään. Lähes kaikki elintarvikkeet, niin vihannekset kuin hedelmätkin, piti ostaa naapuritiloilta tai kaupungista.
Samoin Uuskallion kannattama nudismi sai nopeahkon lopun paahtavan auringon ja hyönteisten takia. Vaikeuksia alkoi kasaantua niin paljon, että poismuuttajia oli jo vuoden 1930 tienoilla 80 henkilöä eli puolet kommuunin väestä.
Penedo kitkutteli taloudellisissa vaikeuksissa aina 1940-luvulle saakka. Vuonna 1943 tapahtui lopullinen kuolinisku, kun appelsiinintaimien myyntihanke epäonnistui ja maatila myytiin sveitsiläiselle lääkeyhtiölle.
Penedo oli utopiapiirteissään yksi pisimmälle menneistä suomalaisyhteisöistä. Sillä oli karismaattinen johtaja ja alkusuunnitelmiin sisältyivät asuminen, ruokailu ja työnteko yhdessä, samoin kuin uskonnon ja seksuaalimoraalin ainakin osittainen uudistaminen.
Penedon historia on malliesimerkki utopiayhteisöjen kohtalosta. Sitä sävyttivät riidat, maanviljelyksessä tehdyt virheet ja taloudelliset epäonnistumiset.
Paratiisiin Neuvosto-Venäjä
1920-luvulla moni amerikansuomalainen arveli, että kapitalistinen järjestelmä tulisi kaatumaan, ja siksi he päättivät lähteä voittajien puolelle Neuvosto-Venäjälle. Osalle yksi syy lähdölle oli työnantajien nurja suhtautuminen lakkoiluun taipuvaisiin ammattiyhdistyksiin, joissa monissa suomalaissosialistit olivat aktiivisia.
Neuvosto-Karjala oli monelle amerikansuomalaiselle luonnollinen muuton kohde, koska siellä kieli oli tuttua ja johtotehtävissä oli suomalaisia. Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan hallituksen johtajana toiminut Edvard Gylling suosi suomenkielistä työväkeä.
Neuvosto-Karjalan eri suomalaisyhteisöissä työ- ja asumisolot vaihtelivat suuresti, mutta yleisesti ottaen elintaso oli hyvin alhainen. Vaikka tulijoita oli varoiteltu, ettei kyse välttämättä ollut paratiisista, niin silti perillä useimmat tyrmistyivät. Asunnot olivat surkeita ja ateriat eivät vastanneet edes amerikkalaisen työttömän annoksia.
Neuvosto-Karjalan suomalainen autonomiakausi alkoi heikentyä nopeasti 1920-luvun puolenvälin jälkeen. Byrokratiaa kasvatettiin ja suomalaisia sekä muita vähemmistöjä alettiin sortaa yhä selvemmin. Vähitellen suomalaisia pidettiin valtion vihollisina ja amerikansuomalaiset huomasivat tehneensä elämänsä erehdyksen.
Monet Pohjois-Amerikasta Neuvostoliittoon muuttaneet suomalaiset halusivat matkustaa takaisin, mutta se ei ollut enää ilmoitusasia. Viisaimmat olivat säilyttäneet ulkomaanpassinsa, ja heiltä palaaminen useimmiten onnistui. Neuvosto-Venäjältä selvinneilläkään ei ollut helppoa, sillä amerikansuomalainen vasemmistolehdistö leimasi palaajat vastavallankumouksellisiksi pettureiksi, joiden puheista ei kannattanut välittää.
Teuvo Peltoniemi: Paratiiseja rakentamassa. Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa. 459 sivua. SKS Kirjat 2024.
