Sääty-yhteiskunnan mureneminen, väestönkasvu, teollistuminen, muuttoliike sekä poliittiset muutokset loivat uudenlaisen sosiaalisen ympäristön, jossa menestyivät erilaiset pelurit ja pikkurikolliset.
Sivistyneistön piirissä työmiesten vähäistä koulutustasoa arveltiin syyksi korttipelin suosioon. Ammattiyhdistysliikkeessä taas ajateltiin järjestäytymättömien työläisten olevan itsekurin suhteen alemmalla kehitystasolla. Järjestäytyneidenkin työläisten pelaaminen häiritsi kokouksissa käyntiä, jos jäsenmaksuihin varatut rahat valuivat pelureiden taskuihin.
Lukuisissa työväenyhdistyksissä ja ammattiyhdistysten osastoissa jäsenkuntaa suositeltiin luopumaan korttipeluusta. Tiukimmat työväenyhdistykset alkoivat jopa erottaa pelaamasta tavattuja jäseniään muutamiksi kuukausiksi, lisäksi erotettujen nimet julkaistaisiin.
Kortinpeluun uskottiin johtavan moraaliseen rappioon, tunteiden kuohuntaan ja polkuun kohti laajempaa rahapelaamista. Koska korteilla pelaamisen ajateltiin olevan tarttuva moraalinen sairaus, niin siihen suhtauduttiin samantyyppisesti kuin alkoholinkäyttöön. Lääkkeeksi toivottiin perinteiseen tapaan kieltoja, kun valistus ei näyttänyt toimivan. Kieltolain kuviteltiin samalla lopettavan kortinpeluunkin rahasta.
Huijarit operoivat mielellään junissa
Junissa oli aina paljon väkeä. Kolmannen luokan junavaunuissa istuttiin vastakkain, mikä pakotti tuntemattomat ihmiset tekemisiin toistensa kanssa tuntikausien ajaksi. Huijausten etuna oli tosiaan junien verkkainen vauhti, esimerkiksi matka Helsingistä Turkuun kesti vuonna 1916 kuutisen tuntia.
Osa huijareista toimi ryhmissä hyvin ammattimaisesti. Yhdessä tapauksessa junavaunuun saapui hienosti pukeutunut pariskunta ja hetken perästä kaksi herrasmiestä lisää. Sattumalta pian koko ryhmä alkoi pelata korttia ja tarkoituksena oli houkutella muita matkustajia mukaan peliin. Viimein heitä alkoikin tulla.
Huijaukseen kuului, että aluksi vieraspelaajat olivat voitolla, mutta sitten tilanne kääntyi. Lopulta miehet ja pariskunta poistuvat nykyrahassa yli 5 000 euron voitot mukanaan ja nousivat asemalle juuri saapuneeseen vastaantulevaan junaan.
Räikeimpien huijausten kohdalla kanssamatkustajat olivat joskus aktiivisia. Turusta Tampereelle kulkeneessa junassa matkusti miesryhmä, joka pelasi äänekkäästi keskenään korttia ja eräs isäntämies lähti mukaan peliin ja menetti pian tuhansia markkoja. Tässä vaiheessa lähellä olleet ihmiset puuttuivat asiaan ja kehottivat isäntää lopettamaan. Huijareiden ja matkustajien kesken syntyi sanaharkkaa, ja vähin erin miehet poistuivat junasta.
Joissain tapauksissa ilmoitus poliisille auttoi. Eräs Helsinkiin lääkäriin matkannut maalainen menetti Kouvolan ja Riihimäen välillä melkein kaikki hoitoon varaamistaan rahoista. Huijarit olivat eri asemilla jättäneet junan. Helsingissä uhri ilmoitti asiasta poliisille ja kuvausten perusteella pelaajat saatiin kiinni ja mies sai jopa rahansa takaisin.
Korttihuijarit pyrkivät poistumaan junasta, ennen kuin rahansa menettänyt kohde ymmärsi tulleensa huijatuksi. Sanomalehdissä kerrottiin tilanteista, joissa pelaajien kerrottiin hypänneen jopa täydessä vauhdissa olleesta junasta.
Aina lähteminen ei kuitenkaan onnistunut ajoissa ja lopputuloksena saattoi olla tappeluita, joita syntyi junissa toistuvasti 1910- ja 1920-luvulla. Vuonna 1922 uutiskynnyksen ylitti junassa korttipelin takia puhjennut joukkotappelu, jonka takia juna oli pysähtynyt tuntikausiksi asemalle ja nujakan taltuttamiseen tarvittiin yhdeksän poliisia.
Marraskuussa 1913 Kouvolasta nousi Kuopion junaan neljä reissumiestä, jotka laittoivat saman tien korttipelin pystyyn. Vastoin odotuksia muut matkustajat eivät ryhtyneetkään pelaamaan. Samassa vaunussa sattumalta matkustanut konstaapeli kehotti miehiä lopettamaan. Kohta poliisi ja miehet osoittelivat toisiaan pistooleilla, mutta tilanne ratkesi miesten luikahdettua junasta.
Konduktöörit erotuomareina
Konduktöörit olivat rahvaan silmissä virka-asuineen hieman parempaa väkeä ja heitä kunnioitettiin. Silti konduktöörien asema oli hankala. Eri matkustajilla olivat omat vaatimuksensa esimerkiksi vaunujen lämmityksen tai tuuletuksen suhteen. Toiset palelivat, toisilla oli kuuma. Ennen kaikkea yleinen järjestyksenpito koetteli konduktöörien hermoja.
Kansalaiset lähettelivät vuosien ajan valituksia rautatiehallitukselle uhkapelaajista, mutta konduktööreillä ei ollut poliisivaltuuksia, joilla kieltää pelaaminen. Vaikka valtuuksia ei ollutkaan, niin yksittäiset konduktöörit pystyivät ajoittain puuttumaan tilanteisiin.
Vuonna 1922 Raahesta etelään suuntaavassa junassa korttihuijarit olivat voittaneet useilta maalaisilta heidän rahansa. Hävinneet kääntyivät konduktöörin puoleen, joka vei kaikki peliin osallistuneet virkavaunuunsa, ja siellä sovittiin, että voitetut rahat palautettiin.
Kari Koskela: Kolmen kortin heitto. Korttihuijarit 1910-luvun ja 1920-luvun Suomessa. 268 sivua. SKS Kirjat.
