Yksi ilkeimmistä lukemistani kirjoista on saksalaisen tutkijan Miriam Gebhardtin teos saksalaisnaisiin kohdistuneista raiskauksista toisen maailmansodan lopussa ja sotaa seuranneiden ensimmäisten kymmenen miehitysvuoden aikana. Osasta Adolf Hitlerin Saksan voittaneista sotilaista tuli kuin oikeutettuja sadisteja ja kostajia.
Kyse on lähes miljoonasta seksuaalirikoksesta, joiden tutkiminen, syyllisten etsiminen ja syytteeseen asettaminen oli vastenmielistä voittajavaltioiden armeijoille. Eri lähteistä luettavissa olevat rikoskertomukset ovat hyistä luettavaa. Eniten siviiliväestö pelkäsi muiden rotujen edustajien himoa valkoista naista kohtaan. Siinä pelottelussa natsien propaganda onnistui.
Gebhardtin kirjan yksi päähavainto on, etteivät raiskaajina olleet vain puna-armeijan sotilaat. Kautta ihmiskunnan historian valloittajat ovat tehneet alistamilleen mitä halusivat. 30-vuotisen sodan aikana sovellettiin oikeutta voiton jälkeen tapahtuvaan ryöstö- ja raiskausjaksoon.
Raiskaajia kärjistetysti yhdisti kotimaassaan ja armeijassa kokemansa nöyryyttäminen. Oli kyse vaikka puna-armeijan mongolista, pohjoisafrikkalaisista mustista ranskalaisista Saksaan tulevista miehittäjistä tai amerikkalaisista mustista sotilaista, yhteistä heille oli sorrettu tausta, halveksittu ihonväri. Kun he voittajina ja valloittajina pääsivät kuin pukit kaalimaahan, rikos oli ansaittu.
Saksan propaganda varmisti, että juuri näitä ”vieraita” etnisiä ryhmiä siviiliväestö pelkäsi eniten, saksalaissotilaat taas vihasivat heitä. Eivät parempi osaiset sotilaat olleet hekään synnittömiä.
Bonuksena seksi
Liittoutuneiden sotilaiden tekemiä rikoksia katsottiin läpi sormien. Lupasipa amerikkalainen värväysjuliste erityisesti tummaihoisille Saksan rintamalle lähtijöille, että näin he pääsisivät ulkomaille, tienata paremmin kuin paikalliset asukkaat, mistä johtuen Saksan ja Englannin valkoiset naiset suorastaan piirittäisivät mustia jenkkisotilaita. Seksi oli siis lisätienesti, bonus.
Puna-armeijan miljoonia miehiä vyörymässä kohti Berliiniä pelättiin enemmän kuin läntisiä hyökkääjiä – saksalainen sotapropaganda kylvi pelkoa ja vihaa ”vinosilmiä ryssiä” kohtaan. Tämä pani jopa sotaan kykenemättömän ihmiset tukemaan kolmannen valtakunnan armeijan rippeitä. Kun pakokauhu lopulta valtasi, siviilejä lähti miljoonittain vihollisen lähestyessä kohti länttä.
Juuri nämä avuttomat nälkiintyneet ihmiset olivat helppoja saaliita naista haluaville, aiemmin alistetuille sotilaille. Nyt koitti vuosia kituneiden sotilaiden palkkion hetki. Ne, jotka selvisivät hengissä vaikkapa Dresdeniin, tuhottiin kostopommituksissa.
Gebhardtin hankkimat tiedot uhrien kertomuksista, lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden, kirkon ja oikeusistuimien dokumenteista ovat puistattavaa luettavaa. Sitä ei löydä ”vapautusarmeijojen” itsensä kertomina.
Voittajien historia on liian usein puuteroitua rikosten peittelyä. Naisten kerrottiin tekevän suklaalevystä ja tupakasta mitä tahansa. Monesti seksuaalinen väkivalta nähtiin etupäässä kansanterveydellisenä ongelmana: naiset näet levittivät sukupuolitauteja!
Josif Stalinin tiedetään vähätelleen kolme päivää kestäviä raiskauksia ”vappujuhliksi”. Kosto oli yhtä oikeutettu kuin villin lännen elokuvissa, sillä erolla, että uhreiksi joutuivat myös syyttömät. Puna-armeija ei moisesta näin ollen rankaissut: ”…meidän täytyy ymmärtää, että veren ja tulen ja kuoleman halki kulkenut sotilas saa ilonsa naisesta”.
Puolustus todistamassa raiskatut jopa syyllisiksi
Kuten sotien seurauksena aina, Hitlerin Saksan kukistaneet armeijat ja maat olivat tälläkin kertaa kaikessa oikeassa. Kyllä me suomalaisetkin saimme sen kokea – onneksi meitä ei puna-armeija päässyt vapauttamaan.
Voitonparaatien suorissa rivistöissä marssivien sankareiden plankatut kengät ja helisevät kunniamerkit peittävät taakseen likaisen sodankäynnin massiiviset, moraalittomat sotarikokset. Tuomion sai hävinnyt osapuoli, siviilitkin – lapset, naiset, vanhukset ja sairaat – vaikka heillä ei ollut osaa sodankäyntiin.
Kun voittajien tekemien rikosten setvimiseen tuli joskus pakko, uhrien kertomukset ja niiden todistusarvo oli varsin helppo murtaa. Esimerkiksi raiskaus oli periaatteessa julkisuustasolla kielletty, se kuitenkin kuului asiaan kuin luonnonlaki. Tässä työssä tarvittiin kaikkeen valmiita asianajajia.
Läntisten arkistojen kätköistä löytyy säälimättömän oikeustajun vastaisten päätösten hikihelmiä. Väkivallan kohteiksi joutuneiden naisten nöyryyttäminen kävi tuhansien tapausten perusteella seuraavasti: ei sittenkään raiskaus, ei lupaa aborttiin, ei mahdollisuutta korvauksiin, leimaaminen ”veljeilijäksi” miehittäjän kanssa, kun ei ollut edes hyvää porvarillista perhetaustaa jne.
Feministinen näkökulma ärsytti
Amerikkalaisen journalistin Susan Brownmillerin vuonna 1975 ilmestynyt teos Against our Will (Vastoin tahtoamme) otti esille yhden ilmiöön liittyvän historiallisen jatkumon. Tässä oli kyse patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen pyhittämisestä. Näin voittaja kosti – kenties jo kuolleelle –vihollissotilaalleen ja kansalle: raiskasi tämän naisen. Seksuaalinen väkivalta on yksi miehisen ryhmäytymisen muodoista.
No tämähän suututti armeijaa, äijämaailmaa ja kunniaansa, kilpiensä kiiltoa varjelevaa maailmojen pelastajaa. Pitikö feministienkin päästä sanomaan naisiin ”kenties” kohdistuneesta väkivallasta.
Lännessä sotiin liittyneistä rikoksista on keskusteltu, arkistojen kätköistä on saatettu julkisuuteen varsin kiusallista virallista aineistoa: oikeudenkäyntejä, joissa uhri on asetettu liki syylliseksi ja halveksittavaksi. Asia ei ole koskenut tietenkään DDR:n ja NL:n joukkojen tekosia – tekoja, joita ei ole edes ollut olemassa.
Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Minerva 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
