Kreikan toimintastrategia velkojensa takaisinmaksuneuvotteluissa on täysin odotettu. Pääministeri Alexis Tsipras ei olisi voinut viedä syntynyttä pakettia parlamenttiin hyväksyttäväksi aiheuttamatta hallituskriisiä, uusia vaaleja ja todennäköisesti lähtöä pääministerin paikalta. Tsipras ei saanut neuvoteltua sellaista tulosta, jonka nykyisen hallituskoalition enemmistö olisi voinut hyväksyä.
Kreikkalaisten äänestystulos viime parlamenttivaaleissa oli skitsofreeninen: Syriza lupasi neuvotella lainojen ehdot uusiksi ja pitää maan eurossa. Uudelleenneuvottelu perustui ajatukseen, että rahoittajat, etunenässä EU, bluffaavat, ja ovat valmiit hinnalla millä hyvänsä pitämään Kreikan eurossa. Rahoittajat olivat lopulta valmiit tulemaan jonkin verran vastaan, mutta ei sillä tavalla, että Tsipras ja Syriza olisivat voineet pelastaa kasvojaan.
Kansanäänestys on oikea ja reilu ratkaisu. Toivottavasti euromaiden poliittiset päättäjät eivät liikaa laskeneet sen varaan, että Syrizalla olisi ollut valmiuksia hyväksyä rahoittajien ehdot. Sehän olisi ollut puhdasta tyhmyyttä.
Kansanäänestyksen ongelma on lähinnä sinä, että se toteutuu IMF-lainojen eräpäivän 30.6. jälkeen. Joidenkin tietojen mukaan Kreikka voisi löytää vielä sen 1,6 miljardia euroa jostain, mutta 20. heinäkuuta EKP:lle erääntyviin 3,5 miljardiin euroon rahoja tuskin enää löytyy. Eri asia on se, onko Kreikka edes halukas maksamaan lainoja takaisin, jos lainaohjelma päättyy 30.6.
Siihen liittyykin mielenkiintoinen pulma. Jos lainaohjelmaa ei pidennetä (mikä ei teknisesti ole mahdollistakaan ilman ehtojen täyttämistä eli käytännöstä sopimusta Kreikan kanssa), lainaohjelmaa ei enää myöhemmin voi jatkaa. Sen sanelevat ERVV:tä koskevat säännöt. Silloin, vaikka kreikkalaiset kansanäänestyksessä hyväksyisivät (näillä näkymin hyväksyvät) lainaehdot, pidennystä lainaohjelmalle ei voisi enää tehdä, vaan pitäisi muotoilla uusi, kolmas tukipakettiohjelma EVM:n kanssa. Se olisi kokonaan uusi ohjelma.
Tähän varmasti Tsipras ja kumppanit tähtäävätkin, ja he tavoittelevat edelleen samassa myös velkojen leikkausta. Tässä kohtaa taas europäättäjien kotimaissa paineet kasvavat: kansalaiset tuskin ymmärtävät tai hyväksyvät tätä kreikkalaista teatteria kovin pitkään.
Kreikan euroero ei ole vielä itsestäänselvyys, mutta on vaikea kuvitella, että Euroopan keskuspankki voisi ylläpitää hätärahoitusta (ELA) yllä maalle, joka ei suorita velvoitteitaan. Muutenkin on vaikea kuvitella, että maan rahajärjestelmä voisi olla jatkuvasti kansallisen keskuspankin tarjoaman hätälikviditeetin varassa.
Selvä loppuratkaisu tarvitaan. Kuuden kuukauden laina-ajan pidennys olisi ollut vain ongelmien lykkäämistä tulevaisuuteen. Tsiprasin temppu saattaa paradoksaalisesti lisätä myös europäättäjien uskottavuutta, jos Kreikka-murheen suhteen vihdoin päästään eteenpäin.
Se tarkoittaa hallittua Grexitiä, jossa tuleva hätärahoitus siirretään IMF:lle ja jossain vaiheessa tehdään velkajärjestelyt, joissa ainakin ensimmäisen tukipaketin osalta Suomenkin on otettava tappiot vastaan.
Toinen mahdollisuus on se, että kreikkalaiset äänestävät talouskuriehtojen hyväksymisen puolesta. Silloin uusien vaalien kautta valtaan palaisivat ehkä vanhat tutut Uudesta Demokratiasta. Silloin teatteri voisi jatkua melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut. Melkein. Tämän teatterin jälkeen toivo Kreikan palaamisesta yksityisille lainamarkkinoille on jo lykätty kauas tulevaisuuteen.
En usko, että tätä pelleilyä kannattaa jatkaa.
Kirjoittaja Sami Metelinen on Verkkouutisten talouden ja politiikan toimittaja.
A Grexit needs to be controlled – From drama to drachma
The Greek strategy of holding a referendum should not have come as a surprise to anyone. The Greek strategy is both expected and logical for Prime Minister Alexis Tsipras and ruling party Syriza. Prime Minister Tsipras could not have brought the proposed austerity package to the Greek parliament without causing a cabinet crisis, new elections and probably an early departure from office. Mister Tsipras was not able to conclude a deal, which the majority of the ruling coalition could have approved.
The Greek vote in the January elections was somewhat schizophrenic. The far-left party Syriza promised to put an end to austerity, renegotiate the terms of the second bailout package and to keep Greece as a member of the Eurozone. Mister Tsipras was fully aware that IMF and EFSF programmes rely on strict conditionality and cannot be renegotiated by unilateral demands.
The Greek strategy was based on the assumption that creditors – foremost the European Union – are bluffing and finally the creditors would be willing to save Greece as a part of the Eurozone at all costs. The creditors were willing to make some concessions, but not in a way, which would have given mister Tsipras and Syriza the opportunity of saving their faces in their voters’ minds.
I hope the decision makers of the Eurozone did not rely too much on the assumption that mister Tsipras would have had a mandate to accept the creditors’ conditions. That would have been sheer ignorance.
The referendum is both a correct and a fair solution but at the same time a meaningless one. It is a correct and fair solution, because Prime Minister Tsipras lets the people decide, if austerity measures should be accepted. Therefore the Syriza-led government would not take the decision of quitting the Eurozone by themselves. But it is a meaningless solution, because Greece’s decision to quit the negotiations mean that the second bailout deal runs out before the referendum.
The referendum takes place after the deadline of debt repayments to the IMF by the 30th of June. Even if Greece finds the money to make the repayment of 1,6 billion euros, the next barrier approaches on the 20th of July when Greece has to make repayments to the ECB for 3,5 billion euros. On the other hand, Greece might not be even willing to fulfill the repayments to the IMF, because Greece will be cut off the credit line after June.
It is not possible to renegotiate a continuation for the second bailout programme afterwards, as it comes to a completion at the end of June as it is clearly defined by the rules of the EFSF. Even if the Greek people decided to accept the deal (in fact no deal ever existed) in the referendum, there would be no ground to restart the negotiations. After the completion of the EFSF programme a third programme would have to be negotiated with the permanent bailout mechanism, the ESM.
Mister Tsipras and his government are probably hoping to achieve a third bailout package with a significant haircut to the bailout loans. Such a deal would be hard to digest for rest of The Eurozone countries. The pressure of voters and the opposition in the Eurozone countries is growing. The patience to watch this Greek drama is running out.
Grexit is still not yet self-evident. The emergency liquidity assistance provided by the Greek Central Bank (ELA) is soon running out as the ECB decided not to raise the ceiling on Sunday. The Greek Central Bank has still the permission to continue The ELA but they are quickly running out of money. Quite ironic. The only way to pretend that Greece still is a part of the Eurozone, is to keep the banks closed for the time being. Without liquidity the Greek banking system would de facto be cut loose of the euro system. After that the only possibility for the government to meet its domestic obligations would be to rely on IOU’s, which would practically be a new currency.
There is a need for a permanent solution. A six-month extension to the bailout programme would only have postponed problems. Mister Tsipras’ game could paradoxically enhance the credibility of Eurozone leaders, if a permanent solution for Greece is finally found.
The creditors could not have made the decision of kicking Greece out of the Eurozone. It is a decision only in the hands of the Greek people.
A permanent solution would be a Grexit accompanied with a new emergency credit line negotiated solely with the IMF. A permanent solution creating a new Greek national currency would also require a restructuring of debt. Creditor countries would have to be willing to write off some of their loans granted to Greece.
But there is still the possibility of another option, if the Greek people voted for accepting the austerity measures. That would be a non-confidence vote for mister Tsipras and Syriza. After a defeat of Syriza’s promises, the centre-right party New Democracy could gain new ground and win the re-election. The Greek drama could continue with a third bailout package almost as if nothing had happened. Almost. After this drama the hope of Greece returning to private bond markets has been postponed long into the future.
I am not convinced this farce should need any more sequels.
Sami Metelinen works as a journalist in economics and political affairs for the centre-right aligned Finnish online newspaper Verkkouutiset.
