Ruotsin eturivin vaikuttajat kokoontuvat viikonvaihteessa Taalainmaan Säleniin keskustelemaan turvallisuuspolitiikasta.
Vaikka edellisen tapaamisen pääpuhujaksi oli kutsuttu presidentti Sauli Niinistö, tänä vuonna Suomi on epäilemättä esillä vielä enemmän.
Turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistämiseen suhtaudutaan molemmissa maissa nyt suorastaan innostuneesti. Historiassa on ollut myös varsin toisenlaisia vaiheita.
– Tukholmassa Suomea on pidetty itäisenä puskurivyöhykkeenä sekä sen ollessa osa valtakuntaa että myöhemmin, vuoden 1809 jälkeen, Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander sanoo.
Talvisodan 1939–40 kokemuksilla on Meinanderin mukaan suomalaisten kansallista itseymmärrystä määrittävä rooli. Sotaan liittyy voimakkaasti mielikuva sankarillisesta selviytymistaistelusta yksin ylivoimaista hyökkääjää vastaan.
– Vaikka Suomeen virtasi runsaasti apua Ruotsista, Ruotsin hallitus piti tiukasti kiinni maan statuksesta ei-sotaakäyvänä maana.
Maiden välillä ei vallinnut liittosuhdetta eikä Ruotsi ollut antanut muutakaan sitoumusta osallistumisesta Suomen puolustukseen. Suomalaisten pettymys saamatta jääneestä avusta on siis ollut luonteeltaan moraalista, mutta sitäkin katkerampaa.
– On koettu, että suomalaiset joutuivat tavallaan vuodattamaan vertaan Ruotsinkin puolesta.
Puskurivyöhykkeen kompleksi
Kun Suomen alue oli vuosisatojen ajan osa Ruotsin valtakuntaa, se joutui useaan otteeseen taistelutantereeksi, jonka yli armeijat vyöryivät. Vielä Venäjän autonomisena suuriruhtinaskuntanakin Suomi säilyi eräänlaisena demarkaatiolinjana Ruotsin ja itäisen naapurimaan välillä.
Vuoden 1917 jälkeen Ruotsi sopeutui Suomen itsenäisyyteen, mutta ei pitänyt tarkoituksenmukaisena osallistua sotilaallisesti sen suvereniteetin turvaamiseen.
Professori Meinanderin mukaan suomalaiset ovat pitkään poteneet eräänlaista Ruotsi-kompleksia, joka yhä toisinaan heijastuu epäluulojen sävyttämänä suhtautumisena läntiseen naapurimaahan.
– Traumaattisinta on epäilemättä ollut se, että Ruotsi aikoinaan salli Suomen alueen joutua kolmeen otteeseen Venäjän armeijan miehittämäksi.
Suureen Pohjan sotaan liittyneen Isonvihan aikainen miehitys 1713–21 on piirtynyt kansakunnan muistiin venäläisjoukkojen harjoittaman terrorin vuoksi erityisen kipeänä. Pikkuvihan aikaan 1742–43 ajoittunut toinen miehitysjakso vaati vähemmän uhreja, mutta Kymijoen itäpuoliset alueet menetettiin sen seurauksena Venäjälle.
Suomen sota merkitsi kolmatta miehitystä, ja sen päätteeksi vuonna 1809 solmittu Haminan rauha katkaisi lopullisesti valtioyhteytemme Ruotsin kuningaskuntaan.
Meinander muistuttaa Suomen sodan lopputuloksen olleen vuorostaan traumaattinen Ruotsille. Tukholmassa oli suuria vaikeuksia alistua siihen, että kyse ei ollutkaan tilapäisestä miehityksestä, vaan itäiset maakunnat oli menetetty tällä kertaa pysyvästi.
– Ranskalainen Jean Bernadotte valittiin Ruotsin kruununperijäksi nimenomaan sen vuoksi, että hänen odotettiin palauttavan Suomen takaisin vanhan emämaansa yhteyteen.
Marsalkka Bernadotte, sittemmin kuningas Kaarle XIV Juhana, ei kuitenkaan pitänyt hanketta realistisena, vaan suuntasi sen sijaan katseensa Norjaan.
Epäluulojen aika
Ruotsi onnistui tunnetusti pysyttäytymään syrjässä 1939–45 riehuneen toisen maailmansodan syövereistä. Myös sen jälkeisinä kylmän sodan vuosikymmeninä Ruotsi säilytti puolueettoman julkisivunsa, vaikka maan todellinen toiminta onkin sittemmin osoittautunut huomattavasti moniulotteisemmaksi.
Meinander muistuttaa Ruotsin silloisen toiminnan lähteneen ennen muuta sen omista kansallisista intresseistä, vaikka ruotsalaiset ovat itse usein esittäneet, että maan puolueettomuuslinja palveli Suomen etua.
– Kulissien takana Ruotsi teki tiivistä tiedusteluyhteistyötä Yhdysvaltain kanssa, ja sodan sattuessa USA:n asevoimat olisivat ilmeisesti operoineet Ruotsin maaperältä. Ruotsi siis onnistui kaikessa hiljaisuudessa hankkimaan Naton turvatakuut – presidentti John F. Kennedyltä jopa lupauksen ydinsateenvarjosta, mutta vältti silti leimautumisen liittokunnan jäseneksi.
– Pysyttäytymällä sotilasliittojen ulkopuolella Ruotsi tuli toki myös helpottaneeksi Suomen tukalaa asemaa idän ja lännen välissä. Jos Ruotsi olisi liittynyt Natoon, Neuvostoliitto olisi todennäköisesti pyrkinyt painostamaan Suomen tiiviisti omaan sotilaalliseen vaikutuspiiriinsä.
Suomessa Ruotsin puolueettomuusjulistuksen vilpittömyyteen suhtauduttiin epäluuloisesti, ja Ruotsissa epäiltiin toisinaan hyvinkin vakavasti Suomen puolueettomuuspyrkimyksen todellista laatua.
– Ruotsalaiset olivat hyvin perillä esimerkiksi siitä, että presidentti Urho Kekkonen hoiti yhteyksiä Neuvostoliiton johtoon usein KBG:n välityksellä. Se tietenkin herätti kysymyksiä.
Kekkonen ei puolestaan voinut keskustella luottamuksellisesti ruotsalaisten kanssa, koska otaksui, että keskustelujen sisältö vuotaisi KGB:lle ja siten vahingoittaa suhteita Kremliin.
Ruotsin valtiojohdon epäluulot olivat Meinanderin mukaan erityisen voimakkaita Tage Erlanderin noustua pääministeriksi. Erlanderilla oli tiiviit yhteydet suomalaisiin asevelisosialisteihin, jotka suhtautuivat Kekkosen idänpolitiikkaan kriittisesti, eivätkä epäröineet välittää käsityksiään Tukholmaan.
– Olof Palmen aikana keskinäinen luottamus jossain määrin kohentui, vaikka hänen suhteensa Suomeen olikin monimutkainen. Palme piti etäisyyttä yläluokkaiseen perhetaustaansa, jota muun muassa hänen suomalaiseen aatelissukuun kuulunut äitinsä edusti. Lisäksi Palmen setä oli hakeutunut vapaaehtoiseksi valkoisten puolelle vuonna 1918 ja kaatui Tampereen valtauksessa.
Palmen ja Kekkosen sukupolviero saattoi Meinanderin mukaan vaikeuttaa kahden valtiomiehen välistä vuoropuhelua. Palme oli kuitenkin Kekkosen tavoin toiminut tiedustelutehtävissä ennen poliittista uraansa, mikä oli omiaan edistämään kahden valtiomiehen kykyä tulkita toistensa toimintaa myös pintaa syvemmältä.
Ratkaisevaksi 1970-luvun alussa alkaneen naapuruussuhteiden uuden lähentymisen kannalta muodostui kuitenkin taloussuhteiden tiivistyminen.
Toimittaja: HEIKKI HAKALA
