Sirpa Ahola-Laurilan kirja Soinin kupla on erinomainen todiste ja tarina siitä, kuinka jokin puolue saa uskomattoman vaalivoiton ja joutuu haalimaan luottamustehtäviinsä väkeä vailla minkäänlaista kynnystä. Muodollinen demokratia toteutuu. Mutta mitä tapahtuu, kun puolue saa valtavat määrät uusia jäseniä, joilla ei ole kokemusta saati koulutusta toimia yhteisen hyvän eteen? Seuraa yliyksilöllisten – jopa merkillisten – ihmisten yhteentörmäys.
Tilannetta kuvatessaan Ahola-Laurila asettaa itsensä ns. järkevien joukkoon ja manaa kanssaan riitoihin joutuneet häiriköiksi. Kirja on mannaa niille, jotka toivovat jonkin muun puolueen kuin Perussuomalaisten voittavan kevään vaaleissa. Pamfletin maailma rakentuu ruohonjuuritason pikkupolitikointiin, paikallistason ja puolueen sisäisten asioiden setvimiseen.
Samalla kirja ruokkii myös valtakunnallisen tason puolueiden välistä kannatuskilpaa, joskin omaan nilkkaansa ampuen. Sirpa Ahola-Laurilan omakohtaiset kokemukset ovat kuitenkin pienten piirien pettymyshöttöä. Paljastukset jäävät henkilökohtaisuuksien tasolle tyyliin: ”se teki sitä ja sitä – vieläpä minulle”.
Kirja kertoo mainiosta mutapainista ns. kokemattomien amatöörien tasolla. Samaa tapahtuu toki muissakin puolueissa, kun ns. originellit ihmiset pääsevät kovaan vauhtiin. Perussuomalaisten kohdalla tämä kaikki vain on muihin verrattuna moninkertaista.
Ekstroverttejä kummajaisia,
mutta onko se demokratiaa?
Ahola-Laurila on kohdannut politiikanpiehtaroinnissaan oikeita persuäijiä. Yksi puhui aina ja vain B-vitamiinista ja verikokeista, kun toisen lahja ihmiskunnalle oli todistaa EU:n syyllisyys kaikkeen. Lisäksi viimeksi mainittu ei suostunut sanomaan hintoja euroina eikä siirtänyt kelloaan kesä- ja talviaikaan.
Ongelma on myös kentältä tuleva paine siirtää ns. harkitsemattomia tavoitevaatimuksia puolueohjelmaan. Tästä ovat hyviä esimerkkejä muidenkin puolueiden nuorisojärjestöjen julistamat mielipiteet, joista syntynyt mediamelu on saanut monet katumapäälle. ”Soinin kupla” kertoo esimerkkejä näistä mielipidehöyryistä, joiden esittäjät haihtuvat häpeissään näkymättömiin.
Perussuomalaisten vaalivoitto ”jytky” lavensi eduskunnan ja kuntien hallinnon lajivalikoimaa, mutta toi valtaa jakamaan paljolti liki täysin kokematonta vaikuttajakuntaa. Matka puolueen ylimmästä johdosta kylätason amatööreihin on valtava, mutta joukossa kasvaa toki lahjakkuuksia. Silti tuo äkkiä vaalivoittojen turvin saatu valta myös hirvittää.
Muistelkaamme minkälaisia ministereitä suomalaisista on löydetty vaikkapa valtioneuvoston jäseniksi vuosikymmenten saatossa, kokemukset alkavat muistuttaa kauhuleffaa. Tasa-arvon ja tasapuolisuuden nimissä todellinen kokemus ja koulutus on työnnetty sivuun, ja tilalle on tuotu kiintiöajattelu. Tärkeintä on liian usein se, että sukupuoli, kieli, asuinpaikka, puolue ja ns. muut ominaisuudet ratkaisevat. Puolueet hyväksyvät toistensa ministeri- ja virkamiesnimitykset, jotta sulle-mulle -asetelma jatkuu häiriöttä. Perussuomalaisten pääsy siihen mukaan ei merkitsisi tämän kirjan perusteella hyvää.
Kieroilua mutta
”pulinat pois”
Johannes Virolaisen kuuluisat sanat (Timo Soininkin käyttämät) Keskustapuolueen puoluekokouksessa kokemansa tappion jälkeen ovat yksi Ahola-Laurilan viesteistä. Kysyä kuitenkin sopii, miksi hän ei itse sovella muille suosittelemaansa neuvoa. Kirja on täynnä yksilötason tunteilua: miten joku nimeltä mainittu on haukkunut häntä selän takana. Onpa hänellä jopa sähköpostiviestejä tallessa! Eikä hän tunnu tajuavan sitäkään, että tiukoissa paikoissa politiikanteko on kovaa kilpailua, joka vaatii myös viileää oveluutta.
Kirjoittaja ei aio erota puolueestaan, mutta mitä tämän jälkeen? Hän on toki jo livahtanut vaaliehdokkaaksi, mutta onko hänestä enää yhteistyökykyiseksi riitapukareittensa joukossa. Onko edessä vaalien jälkeinen loikkaus? Kun näin monia siltoja on onnistunut ”omiensa” joukossa polttamaan, äänestäjä ei taida olla vakuuttunut, että ehdokkaan vaalikirjassaan esittämät haaveet toteutuisivat.
Sirpa Ahola-Laurila: Soinin kupla. Into 2015.
Teksti: MARKKU JOKIPII
