SDP:n kansanedustaja Mikael Jungner (sd.) intoutui blogissaan kehumaan puolueensa vähentäneen merkittävästi köyhyyttä. Blogi oli vastaveto puolueen sisällä käytyyn keskusteluun siitä, onko nykyhallituksen politiikka riittävän demarimaista.
Jungner antoi aluksi ymmärtää, että nk. absoluuttinen köyhyys on Suomessa olisi vähentynyt peräti 70 000 ihmisellä, mutta joutui kiivaan blogipalautteen jälkeen myöntämään, että vähennys on tapahtunut etupäässä köyhyyden suhteellisessa muodossa. Suhteellinen köyhyyshän vähenee, kun hyvätuloiset köyhtyvät. Suomen historian tehokkaimmat köyhyyden poistotalkoot koettiin vuosien 1991–1993 laman aikana, jolloin tulot romahtivat, työttömyys räjähti ja konkurssitsunami pyyhki halki maan. Vaikka tuolloin suhteellinen köyhyys lähes katosi, eivät poliitikot silloin siitä itselleen ansiota vaatineet.
Yhdysvalloissa on pohdittu finanssikriisin jälkeen sitä, miksi kansakunnan köyhtyminen ei näy politiikassa. Vaikka työttömyys, pelko ja yleinen näköalattomuus ovat olleet arkea jo kuusi vuotta (tosin nyt ollaan jo toipumassa), työkansa ei mennyt kaduille. Mieltään Wall Streetin pankkiireja vastaan osoittaneet nuoret olivat etupäässä porvareiden tiedostavaa jälkikasvua. Liike kuihtui, kun protestoijat saivat töitä.
Washingtonissa toimiva libertaristinen Cato-istituutti kuuluu niihin tahoihin, joiden yhteiskunnallisia ajatuksia ei Suomessa lue kukaan, paitsi ne jotka kaipaavat todisteita siitä, että libertaristit ovat hulluja. Siitä huolimatta suosittelen tutustumista instituutin raporttiin ”Thinking Clearly About Economic Equality”.
Raportin kirjoittaja Will Wilkinson esittää hätkähdyttävän väitteen: tuloerot eivät kerro paljoakaan köyhyydestä.
Jos vertaa vaikkapa vuoden 1914 rikkaimman kymmenyksen elinoloja vuoden 2014 köyhimmän kymmenyksen elinoloihin, selviää, että nyt teollisuusmaiden köyhin kymmenes elää vuonna 2014 hyvin samanlaista elämää materialistisesti kuin vuoden 1914 rikkain kymmenys. Elinikä on suunnilleen sama, kuten terveys muutenkin. Molemmissa on vähän alipainoisia ja liikaa ylipainoisia ja elintavoissa on muutenkin paljon samanlaista. Molemmilla on suunnilleen yhtä paljon vapaa-aikaa, yhtä monta lasta, yhtä monta autoa jne… Tästä huolimatta monikaan ei väitä, että nykypäivän köyhien asiat olisivat erityisen hyvin. Toisaalta kukaan ei myöskään sääli vuoden 1914 kauppiasperheitä tai suurtilallisia.
Puhuttaessa modernista köyhyydestä meillä on tapana tarkkailla tuloeroja. Ja kun tuloeroja tarkkailee, jopa libertaristi-taloustieteilijät myöntävät, että tuloerot ovat kasvaneet dramaattisesti teollisuusmaissa kuluneen 20 vuoden aikana. On siis perusteltua kysyä, miksi kansa ei ole kadulla, tai suomalaisessa kontekstissa, miksi kansa ei äänestä demareita.
Wilkinson antaa mielenkiintoisen vastauksen. Kun tarkastelemme tuloeroja unohdamme, että me olemme siirtyneet selviytymis- ja palkkayhteiskunnasta kulutusyhteiskuntaan. Ja kulutusyhteiskunnassa köyhyyden ja rikkauden erot ovat aivan erilaisia kuin aiemmin.
Vuonna 1914 vain rikkailla oli varaa autoon. Köyhät kävelivät. Ero oli dramaattinen. Nyt rikkailla on varaa mielikuvituksellisen kalliisiin autoihin, mutta 5 000 eurolla saa täysin toimivan, joskin käytetyn auton (itselläni on sellainen). Autoni tekee lähes kaiken sen minkä uusi mersukin. Laatueroa toki on, mutta se ei ole lähelläkään 20-kertaista hintaeroa.
Rikas asuu 100–120 neliössä Helsingin Eirassa ja maksaa miljoonan. Köyhät asuvat kaupungin vuokrataloissa, joita kai niitäkin löytyy Eirasta, tai ainakin kantakaupungista. Olennaista on, että molemmilla on lämmin asunto, toimiva keittiö ja sisävessa johon tulee kuuma vesi. Selviytymisen tai terveyden kannalta asuinoloissa ei ole mitään oleellista eroa. Kun olin pieni, isoäitini asui Vallilassa asunnossa, jossa ei ollut sisävessaa.
Modernissa yhteiskunnassa on jäänyt liian vähälle huomiolle se, että vaikka meillä vallitsee tuloerojen epätasa-arvo, kulutus on tasa-arvoistunut merkittävästi. Ja kulutus mittaa arkipäivän elinoloja paljon paremmin kuin tulot. Toki kulutukseen liittyy merkittäviä yhteiskunnallisia ongelmia, mutta poliittisia päätöksiä tehdessä on hyvä ottaa huomioon myös sen tuomat mahdollisuudet.
Tuloeroista puhuttaessa on myös syytä muistaa perustotuus. Köyhyyden poistaminen vähentämällä suhteellista tuloköyhyyttä on politiikkaa, jossa ei tähdätä asioiden parantamiseen, vaan ainoastaan menestyneiden rankaisemiseen. Se on tulevaisuuden rakentamista kepillä.
Porkkanat ovat terveellisempiä.
Eero Iloniemi on partneri vaikuttajaviestintään ja yhteiskuntasuhteisiin erikoistuneessa Fipra Finland konsulttitoimistossa.
