Vielä jokin aika sitten oli muodikasta olla huolestunut aivovuodosta eli siitä, että vastavalmistuneet korkeasti koulutetut ja osaavat yksilöt karkaavat Suomesta ulkomaille parempien työmahdollisuuksien, korkeampien palkkojen tai vaikkapa paremman elämänlaadun vuoksi.
Aivovuoto ilmiönä varmasti sinänsä edelleen on olemassa. Viimeistään pandemia-aika suuntasi kuitenkin huolemme käänteiseen ilmiöön, jota tässä kutsun aivojämähtämiseksi. Kyse on siitä, etteivät suomalaiset nuoret aikuiset enää lähde kokeilemaan siipiään suureen maailmaan. Edes tilapäisesti.
Vaikka kanssakäyminen ajasta ja paikasta riippumatta on entistä helpompaa, moni empii seikkailuja ulkomailla. Vaihto-oppilasvuosi on haaveissa aiempaa harvemmalla lukioikäisellä, yliopistosta halutaan valmistua nopeasti ja tukijärjestelmä siihen ehkä vähän patistaakin. Jollakulla syynä on parisuhde, jota ei haluta fyysisellä etäisyydellä vaarantaa. Toisella taas ylipäätään ei ole kiinnostusta muihin kulttuureihin ja kieliin sen vertaa, että ajatus ulkomailla oleskelusta kiehtoisi.
Helsingin yliopiston vararehtori Hanna Snellman kirjoitti Yliopisto-lehdessä (1/2024) hyvän pääkirjoituksen tästä teemasta. Kirjoituksessaan hän kertoi oman kokemuksensa siitä, että lukion vaihto-oppilasvuosi muutti hänen osaltaan ”elämän suunnan ja maailmankuvan”. Snellman pitää huolestuttavana sitä, että Helsingin yliopistoon on jo vuosia tullut enemmän vaihto-opiskelijoita kuin yliopistosta on maailmalle lähtenyt. Eikä kyse ole ainoastaan pandemiasuluista. Opiskelijavaihtojen määrä lähti laskuun jo ennen koronaa. Vuonna 2022 vaihtoon lähtijöitä oli vain 609 verrattuna vuosien 2010–2016 keskiarvoon 1 207.
Vaihto-opiskelu on romahtanut yleisemminkin. Syinä suosion laskulle ovat ainakin opiskelijajärjestöjen mukaan taloudelliset kustannukset, paineet nopeaan valmistumiseen ja vaihdon vaikea sisällyttäminen tutkintoon. Myös yliopistojen tukitoimien riittävyyttä epäillään. Ilmiö toistuu muuallakin. Esimerkiksi ulkomailla tehtyjen työharjoittelujen määrät ovat lähteneet toipumaan koronanotkahduksesta, mutta ollaan vielä kaukana viime vuosikymmenen alun luvuista.
EU:n Erasmus+ -ohjelman kautta opiskelijavaihdoissa sentään on palattu vuonna 2022 lähes koronaa edeltävälle tasolle. On ilahduttavaa, että edes osa nuorista nauttii Euroopan unionin parhaasta annista eli vapaasta liikkuvuudesta ilman rajamuodollisuuksia tai työ- ja oleskelulupia, EU-roamingista eli verkkoyhteyksistä kotimaisin hinnoin sekä raha-asioiden hoidon helppoudesta euroalueella. On myös upeaa, että EU:ssa on kesästä 2018 alkaen annettu noin 50 000 eurooppalaiselle 18-vuotiaalle ilmainen interrail-lipun EU-alueelle DiscoverEU -hankkeen puitteissa. Nämä ohjelmat ovat tärkeitä yksilöiden itsensä lisäksi myös koko maanosalle.
Matkailu todella avartaa. Ja sitä tekee erityisesti pitkäkestoisempi ulkomailla oleskelu opiskelun, työnteon ja vaikkapa rakkauden tähden. Päiväkotilapsillekin tehdään kielikylpyjä, miksei aikuisia kannustettaisi aivokylpyihin.
Kulttuurisen ymmärryksen lisäksi usein tarttuu mukaan myös aimo annos ideoita, innovaatioita ja ihmissuhteita. Ehkäpä perusteeton pelko erilaisuutta kohtaan myös hälvenee ja aito suvaitsevaisuus kasvaa. Samalla katoaa ylenmääräinen sinisilmäisyys. Maailma ja me ihmiset voimme välillä näyttää myös varjoisampia puoliamme.
Etäältä suomalainen yhteiskunta saattaa näyttäytyä eri valossa kuin kotimaan kamaralta. Hyvässä ja pahassa. Usein elämänkokemus Suomen ulkopuolelta auttaa laittamaan asioita perspektiiviin ja näkemään kaiken hyvän, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa paljon edelleen on. Toisaalta epäkohdat, joita emme niiden ilmiselvyydestä huolimatta kotimaassa havaitse, pistävät silmään. Ei muu maa ole aina mustikka. Kun ajatellaan vaikkapa julkisia palveluja, joskus asiat on oikeasti järjestetty muualla paremmin kuin meillä.
Onko siis syytä olla huolissaan?
Hyvä, ettei aivovuodosta enää puhuta paljoa. Ja miksi puhuttaisiinkaan. Ongelmalliseksihan tilanne muuttuu vasta, jos ihmiset pysyvästi poistuvat jäävät muille maille eivätkä enää viisveisaa maamme tulevaisuudesta. Sillä kyllä maailmallakin voi Suomen etuja edistää ja moni ulkomaille jäänyt näin todella tekeekin.
Meidän suomalaisten on tehtävä parhaamme, että Suomi säilyy maana, jonne halutaan palata. Ja jonne ehkä myös jokunen uusikin suomalainen kokee haluavansa tulla elämäänsä rakentamaan. Aivotuontia tarvitaan.
Sitä paitsi varmaa on se, ettei katajaisen kansamme jämähtämisestä ole etua kenellekään. Yhteiskunnat kasvavat, kehittyvät ja kukoistavat ainoastaan inhimillisen vuorovaikutuksen kautta.
