Kuvaus Markku Niskasen vaimon sairastumisesta Alzheimeriin on surullista luettavaa. Miksi tuo kirja pitäisi kenenkään edes lukea? Ehkäpä vain siksi, että ymmärtäisi, mistä siinä on kysymys ja jotta osaisi suhtautua asiaan, jota kukaan ei halua. Niskasen aviovaimon sairastapauksessa tyypillistä on, ettei sairastunut itse laisinkaan tajua ja hyväksy omaa sairastumistaan.
Alzheimerin tautia ei kyetä parantamaan, kenties sen etenemistä vain hidastamaan. Syy neuvottomuuteen on, etteivät taudin puhkeamisen selitykset perustu varmoihin tietoihin. Riskitekijöitä arvuutellaan: aivojen käytön ja aktiivisuuden oletetaan toimivan hyvänä taudin ehkäisynä.
Varsinaiset syyt ovat kuin huitomista: elämäntavat, sydän ja verisuonitaudit, korkea verenpaine ja kolesteroli, ylipaino ja liikunnan puute sekä runsas alkoholinkäyttö ja tupakointi – kaikki liturgisia syitä mihin tahansa vaivoihin.
Markku Niskanen on ikänsä tehnyt töitä viestinnän parissa. Siksipä hän osaa kirjoittaa asiatekstiä, mutta joka toimii samalla tunnetilojen ja kerronnan hyvänä kuvaamisen työkaluna. Aviopuolison toimintakyvyn haprastuminen tapahtuu askeleittain, ja ensimmäiset havainnot tulevat himmeinä yllätyksinä.
Läheinen elämänkumppani vain loitontuu, muuttuu vähitellen kokonaan toiseksi ihmiseksi, lopulta osaamattomaksi omaan itsenäiseen elämään. Tauti muokkasi sosiaalisesti aktiivisesta naisesta irvikuvan itsestään.
Viimeinen mökkimatka
Surullisen sairaskertomuksen tunnelma ei ole vain kyynelehtivä ja katkeruuden sävyttämä. Siihen sisältyy myös mustaa huumoria ja sarkasmia. Yksi osa tarinaa on Niskasten suorittama viimeinen yhteinen yli 400 kilometrin mittainen mökkimatka pitkin nelostietä. Markku pysäyttää tutun kestikievarin pihaan ja tilaa normaalisti kardemummapullan ja kahvin.
Tarjoilija – jolle Niskasten pariskunta on tuttu pitkältä ajalta – kysyy, ”missäs puoliso on”. Markku siihen:
”Autossa”.
”No, miksi hän sinne jäi?”
”Autossa on hänen uurnansa.”
Keskustelu oli siinä, eipä sitä tarvinut jatkaa. Mökkimatkoja he olivat tehneet vuosikymmenten kuluessa satoja kertoja. Välillä vaimokin oli ajanut, eri reittejä, yksin ja yhdessä.
Takana vilkas, yhteinen elämä
Niskasten pariskunta oli mukavasti toimeentuleva, ja monipuolista seuraelämää oli mahdollista viettää eri harrastusten parissa, voisi sanoa, täysillä. Joitakin merkkejä uhkaavasta sairaudesta ilmeni vuosia ennen kuin vakavat oireet lopulta herättivät. Varoituksen suuresta muutoksesta voi joutua havaitsemaan äkillisesti, arvaamatta.
”Ystävät huomasivat vuosia aiemmin juhlien ilopillerin ja seurapiirien tähden loiston himmenevän. Yli viisikymmentä vuotta kestäneen yhteiselomme ja ehkäpä myös suuren ystävyyden vuoksi kehitykseen ei kuitenkaan näkyvästi ja kuuluvasti vuosikausiin reagoitu.”
”Ensimmäisenä asian nosti tikun päähän ystävämme Asta vuonna 2015. Golfkentälle lähteneet herrat jättivät rouvat Pärnussa hotelliin. Kun palasimme, sanoi suorapuheisena tunnettu Asta puolisoni elävän omissa maailmoissaan ja tämän ymmärryksen aikaan ja paikkaan pahasti heikentyneen.”
Tuokaan ei Markkua vielä herättänyt, vaikka jälkikäteen hän myöntääkin, että syytä olisi varmasti ollut jo tuolloin. Myöhemmin synkät pilvet alkoivat kerääntyä, kun vaimo alkoi erehtyä sovitun matkan tai menojen suhteen. Passit ja luottokortit osoittautuivat mahdottomiksi hallita, oli aika Markun ryhtyä valvomaan menemisiä ja tulemisia.
Alzheimer on niin salakavala ja petollinen, ettei uhri itse tajua sairastuneensa, vaan aggressiivisesti inttää muiden käsittävän hänet jopa tarkoituksellisesti väärin. Nolointa olivat tilanteet vaikkapa golfkentällä, vaikka laji oli heille läpikotaisen tuttu ja molemmille rakas.
Viimeinen yhteinen golfturnee Portugalissa aiheutti tykytyksiä: puoliso oli sekoillut, muut golffarit olivat ”sotkeneet” hänen pelinsä, hän oli lyönyt bunkkerissa vieraitten palloja, sotkenut lyöntilaskurinsa jne.
Raskain muutos: palvelutaloon
Puolisonsa muutto palvelutaloon oli Markku Niskaselle raskain askel prosessissa. Hän luuli, että kun sai vaimonsa ammattilaisten hoitoon, hänelle itselleen avautuisi ovi helpottavaan vapauteen: päivystys ja kyttääminen olisivat poissa, hän itse saisi rauhan ja vaimo turvallisen loppuelämän.
”Muutos kuitenkin toi mukanaan ison itkun ja järkyttävän surun. Vaimon tärkeyden ja läheisyyden merkityksen huomasin vasta sitten, kun hän ei enää ollut kotona. Puolison poissaolo ja tieto siitä, ettei hän koskaan palaisia kotiin, kouraisi syvältä. Oman käytökseni muutos näkyi tässä vaiheessa monella tavalla.”
Joutuminen eroon johti vaimon toistuviin kysymyksiin: ”Milloin pääsen takaisin kotiin”. Siinä auttoi hiukan valkoinen valhe ja osaselitys: koronapandemia ja sen aiheuttamat rajoitukset. Olkoon sallittua.
Markku Niskanen: Puolisoni Alzheimer. Into Kustannus Oy 2025.
