Kun Suomessa keskustellaan puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa, aina välillä joku toistaa kysymyksen, voiko Ruotsiin luottaa. Epäluulon taustalla kummittelee yhä syksy 1990, jolloin pääministeri Ingvar Carlssonin hallitus ilmoitti Ruotsin hakevan Euroopan yhteisön jäsenyyttä. Jäsenyyshanke oli valmisteltu Suomelta salassa.
Ruotsin maltillisen kokoomuksen tuore puheenjohtaja Ulf Kristersson pahoitteli sunnuntaina Sälenin turvallisuuskonferenssissa 28 vuoden takaista tökeröä menettelyä ja vakuutti, että sama ei Nato-jäsenyyden suhteen toistuisi. Vaikka näin on toistuvasti luvattu myös Stefan Löfvénin johtaman nykyhallituksen taholta, viesti oli hyvä kuulla myös oppositiojohtajan suusta.
Ruotsalaisten vakuuttelujen vilpittömyyttä ei ole aihetta kyseenalaistaa. Jos Ruotsin hallitus päättäisi ryhtyä valmistelemaan jäsenhakemusta, Suomen valtiojohto epäilemättä pidettäisiin siitä hyvin informoituna. Myöskään Suomi ei toimisi Ruotsilta pimennossa.
Tässä on kuitenkin syytä olla tarkkana: Informointi ei suinkaan tarkoita sitä, että Tukholma sitoutuisi tavoittelemaan Nato-jäsenyyttä vain silloin, jos Helsingissä päädytään samaan ratkaisuun, tai päinvastoin.
Katsotaanpa tilannetta Ruotsissa. Siellä kahdeksasta valtiopäivillä edustettuina olevasta puolueesta neljä on tähän mennessä asettunut kannattamaan maansa liittymistä Natoon. Ne kaikki näkisivät mielellään Suomen liittyvän Ruotsin rinnalla, mutta yksikään niistä ei ole halunnut sitoa Ruotsin liittoutumispäätöstä Suomen turvallisuuspoliittisiin valintoihin.
Jos ja kun asia aikanaan ajankohtaistuu, Ruotsi tekee päätöksensä omista kansallisista lähtökohdistaan, Pohjanlahden yli suuremmin vilkuilematta.
Stoltenbergin kylmä suihku
Sälenin konferenssin odotetuin puhuja oli tällä kertaa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg. Hän toisti heti avajaispäivänä hyvin selväsanaisesti aiemman viestinsä: Naton peruskirjan viidennen artiklan puolustusvelvoite koskee vain ja ainoastaan puolustusliiton jäsenmaita.
Niille kuulijoille, jotka ovat vaalineet ajatusta jo pelkän Nato-kumppanuuden tuottamista turvatakuista, tämä oli ymmärrettävästi pettymys. Hetken harmiteltuaan myös he ymmärtänevät, että Naton pääsihteerinä Stoltenberg ei olisi voinut asettaa sanojaan toisin.
Keskinäisen puolustuksen periaate on ollut Naton ytimessä sen perustamisesta lähtien, eikä puolustusvelvoitteen ulottamisesta kumppanuusmaihin tiettävästi ole koskaan missään sovittu. Rajanveto jäsenten ja ei-jäsenten välillä on kirkas, ja siitä halutaan pitää kiinni.
Päätöksenteko Natossa perustuu aina konsensukseen, mikä Suomessakin usein unohtuu. Myös ratkaisu kumppanimaalle kriisitilanteessa annettavasta sotilasavusta edellyttäisi siis kaikkien jäsenmaiden yksituumaisuutta. Keskusteluissa ruotsalaisasiantuntijoiden kanssa toistuukin usein yksi huoli: Jos Ruotsi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, olisiko peli menetetty jo ennen kuin yhteisymmärrys Naton neuvostossa olisi löytynyt?
Omanlaistaan lohtua tähän synkkyyteen tuo kuitenkin arvio, jonka mukaan Ruotsi tuskin joutuisi hyökkäyksen kohteeksi yksin, vaan osana Venäjän laajempia sotatoimia Itämeren alueella. Sellaisessa tilanteessa on varsin luultavaa, että tietyt Nato-maat – Yhdysvallat etunenässä – rientäisivät antamaan Ruotsille suoraa kahdenvälistä apua turvatakseen siten edellytyksensä osallistua Baltian puolustamiseen.
Tukholmassa viitataan mielellään puolustusministeri James Mattisin viimekeväiseen lausuntoon. Virkaveljensä Peter Hultqvistin Washingtonin-vierailun yhteydessä Mattis totesi, että vaikka Ruotsi ei ole Naton jäsen, Yhdysvaltain silmissä maa on silti liittolainen ja ystävä.
Amerikkalaisjoukkojen näyttävä osallistuminen syyskuiseen Aurora 17 -suurharjoitukseen muodosti tälle viestille symbolisen sinetin.
Mitä syysvaalien jälkeen?
Vaikka signaalit Pentagonista on otettu syksyn valtiopäivävaaleihin valmistautuvan porvariallianssin piirissä myönteisesti vastaan, Ruotsin vieminen Naton jäseneksi ei ole sen agendalta mihinkään katoamassa.
Kokoomusjohtaja Kristersson vakuutti maanantaina Ylelle pitävänsä vain ajan kysymyksenä, milloin myös sosiaalidemokraatit kääntyvät sotilaallisen liittoutumisen kannalle. Niin saattaa ennemmin tai myöhemmin tapahtua, vaikka kysymys on juuri heille erityisen vaikea. Puolueen äänestäjistä moni kokee liittoutumattomuuden ja kansankoti-ideologian kulkevan erottamattomasti käsi kädessä.
On myös esitetty arvioita, joiden mukaan Nato-jäsenyyttä toistaiseksi vastustaneet ruotsidemokraatit voisivat syyskuun valtiopäivävaalien jälkeen kääntää turvallisuuspoliittisen kelkkansa. Puolueen kannattajien enemmistö näyttäisi mielipidemittausten mukaan jo nyt kallistuvan liittoutumisen kannalle, mutta demariäänestäjiä kalasteleva puoluejohto vannoo vielä toistaiseksi liittoutumattomuuden nimiin.
Jos porvariblokki nousee syksyllä vallankahvaan, tilanne saattaa kuitenkin muuttua. Erään ajatusleikin mukaan nykyistä tiukemmat maahanmuuttokirjaukset tulevan hallituksen ohjelmassa voisivat olla hinta, jota vastaan ruotsidemokraatit olisivat valmiit oppositiosta käsin asettumaan Naton kannalle.
Ruotsin turvallisuusvirasto MSB:n viime viikolla julkaiseman mielipidemittauksen mukaan jo 43 prosenttia ruotsalaisista on maansa Nato-jäsenyyden kannalla, kun jäsenyyttä ilmoitti vastustavansa enää 33 prosenttia vastaajista.
Nouseva kannatustrendi viittaa siihen, että keskustelu liittoutumisesta ei ole ainakaan laantumassa – oli syksyn valtiopäivävaalien tulos mikä tahansa.
Ei Suomi-dramatiikkaa
Sosiaalisessa mediassa on viime päivinä kyselty, miksi Sälenin konferenssissa on tällä kertaa näkynyt suomalaisia aiempia vuosia vähemmän. Suomalaista näkökulmaa ovat tänä vuonna edustaneet puolustusministeriön viestintäjohtaja Max Arhippainen ja Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari, mutta tasavallan presidentin tai ulko- ja puolustusministerin kaltaisia huippunimiä ei konferenssiohjelmassa takavuosien tapaan ollut.
Kovin dramaattisiin johtopäätöksiin ei silti liene aihetta, sillä ohjelman painotukset vaihtelevat vuodesta toiseen, ja läheistä kumppanuussuhdetta Suomen kanssa on tälläkin kertaa suitsutettu yllin kyllin.
Suomalaispuheenvuoroja kuunnellaan kyllä ruotsalaisilla foorumeilla tarkalla korvalla – varsinkin jos niissä rohjetaan esittää analyysia, joka poikkeaa totutusta liturgiasta. Kun turvallisuuspoliittinen vuoropuhelu maidemme välillä muuttuu yhä arkipäiväisemmäksi, asioista kyettäneen puhumaan entistä suorempaan ja niiden oikeilla nimillä.
