Tällä hetkellä liikemies Ari Tolppanen voi huokaista helpotuksesta ja onnitella itseään: Helsingin ydinkeskustan Kulttuurikasarmi on juuri avattu Amos Rex -taidemuseon vieressä. Vääntö projektista taipui vähitellen voittoisaksi. Alun perin kulttuuri-ihminen Tolppanen on palannut mieltymystensä pariin tehtyään sitä ennen kosolti rahaa kylmän liike-elämän osto- ja myyntitoiminnalla. Elämänkerta on kuvaus vaikuttamisen ristiaallokoista.
Ari Tolppasen menestystarina alkaa ensi sivuillaan dramaattisesti. Hän herää sairaalassa varustettuna vaihtomaksalla. Seuraavassa luvussa hän seisoo yhteistyökumppaneittensa kanssa presidentinlinnan vieressä olevan ns. Enson talon kattoterassilla. Kyseessä on Alvar Aallon maineensa avulla aikaansaama talohirvitys, urbaani ympäristörikos. Sen rohkaisemana Helsingin eteläsataman rannat on voitu jatkossakin läjittää mitä merkillisimmillä rakennuksilla.
Ari Tolppasen ja hänen kokoamansa ”Aalto Building” hankkeen esikunta on kuitenkin nyt jalolla asialla. Kuinka elvyttää entinen luoksepääsemätön, inhottu ja kalsea pääkonttori suuremman yleisön käyttöön? Sitä tuo ideanikkareiden ryhmä on sitkeästi puurtanut ja laatinut suunnitelmia, jotka olisivat houkuttelevia toteuttaa, poliitikkojen luvalla.
Ryhmän on yhteensovitettava huikeat ideat ja toisaalta kylmät laskelmat. Asetelma unelman ja todellisuuden ristiriidasta osoittautuu tässä tapauksessa ratkaisemattomaksi. Enson ”sokeripalasta” ei muotoudu eliittihotellia ja siihen kyhättyä nautiskelumaailmaa. Rahanetsijä ei kuitenkaan pettymyksestään pysähdy, aistit etsivät heti seuraavaa.
Kuvaukset mitä erilaisimmista rahantekoprojekteista hengästyttävät. Tolppanen on uupumaton mammonan vainukoira, joka tarmollaan pyrkii myymään ideoitaan, yksin ja ryhmissä. Hän törmää ymmärtäjiin ja yllättäviin vastustajiin. Kirja tarjoaa itseään eräänlaisena aikaansaamisen yllyttäjänä. Syvällinen ammatillinen analyysi se ei ole, tapauskertomusten kavalkadi kyllä, ehkä ahneuden alkeisoppikirjakin.
”Sijoitetun pääoman kasvatus”
Alussa Tolppanen oli opiskeleva tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. Hän harrasti elokuvaa Pohjola Nordenin puitteissa, perusti ja myi elokuva-alan yrityksen, hurahti naimisiin Huurre-konsernin tirehtöörin tyttären kanssa ja pätevöityi tuota kautta suuryhtiön toimitusjohtajaksi. Liiketoimet niin koti- kuin ulkomailla antoivat rahanarvoista kokemusta, jota tarvittiin avioliiton lopun myötä ja sen jälkeen. Tolppasen oli pärjättävä omillaan, mutta aiempaa viisaampana.
Urakehitys johti KOP-ryhmän myötävaikutuksella syntyneen pääomasijoitusyhtiö CapManin perustamiseen, joka osti remontoinnin tarpeessa olleita, mutta kasvuennusteiltaan rohkaisevia yrityksiä. Siitä tuli luonnollinen rooli Tolppaselle, joka on tullut istuneeksi vähitellen menestyneiden kasvuyritysten hallitusten puheenjohtajana. Osto- ja myyntitoiminta tuli tutuksi ja kasvatti sekä luonnetta että omaisuutta. Kirja onkin monivaiheinen kertomus vallasta, rahasta ja sen määrän kasvattamisesta.
Elokuvan kautta Tolppanen on oppinut pujottelemaan kulttuurihankkeiden parissa – hän on muun muassa osallistunut sijoittajana lukemattomien elokuvien tuottamiseen. Yksi hänen onnistuneimpia liikkeitään oli olla mukana Aku Louhiniemen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan kolmannen version synnytyksessä – elokuvan, jota HS:n filmiluokittelija Juho Typpö nimitti turhaksi. Se ylsi yli miljoonaan katselijaan.
Mielenkiintoisia ovat kuvaukset yrityksistä saada Helsinkiin Guggenheim-taidemuseo. Ari Tolppanen ja joukko liikemiehiä erehtyvät soveltamaan kunnalliseen ja osin valtiolliseen kulttuurikenttään tyylilajia ”liikemiehet asialla”. Suuren maailman asetelmat, ylemmyyttä henkivä lobbaus ja katteettomat lupaukset eivät johtaneet toivottuun. Episodilla oli sukua jotakin alussa mainittuun ”Aalto Building -hankkeeseen” (rakennus oli sentään jo paikallaan), jossa hotelliteollisuutta ängettiin Etelärannan monelle pyhään kansallismaisemaan.
Lupaukset Guggenheimin riskittömyydestä olivat pötyä, liikemiesvetoinen hanke nostatti naispuoliset helsinkiläiset museomatroonat kapinaan, helmikanat vastaan kukkopojat. Valtio vetäytyi, valtuuston puoluefalangit hajosivat. Helsinki jäi niukalla päätösenemmistöllä museota vaille. Suurin syy taisi olla nousukasmainen halu päästä tuhoamaan tuota Helsingin maisemaa. Nyt Eteläsatama odottaa parempaa tulevaisuutta, paikkoja olisi ollut muitakin.
Miten liikemies rukoilee?
Ari Tolppanen on luonut kirjalliseksi muistomerkikseen palkkakirjoittajan luoman äitelän muotokuvan. Osa sitä on kuin marmoriin veistetty ikinuori ratsastajasankari, imarteleva näköispatsas. Sanakäänteet ovat paikoin niin marsipaanimaisia, että lukija tulee pelänneeksi pahinta: onko sankarihenkilö itse saanut edes lukea tuotosta etukäteen? Ja jos on lukenut, miksi on ollut näin sokea oman erinomaisuutensa suitsuttelulle?
Itse tunsin pintapuolisesti edesmenneen Jörn Donnerin ja olen hänestä jälkikäteen paljon suorasoittoa lukenut. Miten Tolppanen perustelisi olleensa Donnerin ystävä, vaikka Donnerilla itselläkään ei ollut ystäviä, kuten ei Tolppasellakaan? Looginen kummajainen.
Eli tuo liikemiehen iltarukous, josta hän ohimennen mainitsee. Minkälainen se on? Se ei paljastu, mutta kun tietää liikemiehen kroonisen halun tehdä lisää rahaa, taidekeräily ja kauneuden ihailu (ehkä väliin vapaa-ajalla?) kaiken pyhittävänä – tympivät. Hengähdyshetken jälkeen kuitenkin menestyneen liikemiehen ”multiprosessori käynnistyy” ja haaliminen jatkuu.
Jaakko Tapaninen: Tulisielun pelikirja. Ari Tolppanen ja aikaansaamisen taide. Teos 2023.
