Osallistuin Ylen Politiikkaradion keskusteluun keskiviikkona 23.10.2024 yhdessä kansanedustaja Pekka Aittakummun (ps.) ja kaupunginvaltuutettu Maria Tolppasen (sd.) kanssa aiheena puoluevaihdokset. Minä ja Tolppanen olemme aiemmin toimineet perussuomalaisissa ja Aittakumpu siirtyi juuri keskustasta perussuomalaisiin.
En liity talikko kädessä Pekka Aittakummun kimpussa olevien joukkoon. Kukin tekee omat ratkaisunsa ja kantaa niistä vastuun. Kuten keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen totesi, niin keskusta on vapaa puolue ja Suomi on vapaa maa. Toivotan Pekka Aittakummulle voimia, sillä puoluevaihdos on hänelle ihmisenä väistämättä henkisesti kuormittava muutos. Tiedän sen kokemuksesta.
Media on liian vähän analysoinut sitä, miksi perussuomalaisista ja liike nytistä on siirtynyt kuluneen valtuustokauden aikana paljon valtuutettuja erityisesti kokoomukseen. Tutkiva journalismi voisi avata syitä tämän ilmiön taustalla. Tuoreimpina uutisina Henri Perälahti Hyvinkäällä sekä Maiju Tapiolinna ja Tommi Lehtimäki Nurmijärvellä siirtyivät perussuomalaisista kokoomukseen. Kaupunginvaltuutettu Nora Stenvall siirtyi Espoossa, aluevaltuutettu Laura Riski Varsinais-Suomessa ja aluevaltuutettu Pirjo Tiira Päijät-Hämeessä liike nytistä kokoomukseen. Kirkkonummella liike nytin paikallisyhdistyksen toiminta lakkautettiin ja hallituksen jäsenet päättivät siirtyä kokoomukseen.
”En pitänyt puolueen puheenjohtajan vanhoista kirjoituksista, joissa maahanmuuttajaäidit olivat käveleviä jätesäkkejä ja ihmisiksi heidät erotti vain perässä kulkevista lapsista. Floppi oli valokuva, jossa valtiovarainministeri heiluttelee naureskellen saksia. Ihan kuin ei maan köyhillä olisi muutoinkin tiukkaa”, Maiju Tapiolinna kuvaa blogissaan syitä puoluevaihdokselleen.
Puoluevaihdokset herättävät voimakkaita tunteita. Vaikuttaa siltä, että suomalaisessa kulttuurissa on esimerkiksi angloamerikkalaista kulttuuria vahvempi normi, että poliitikko tekee koko poliittisen uransa yhdessä puolueessa. Harvoin muistetaan huomioida, että puolueetkin muuttuvat ajassa. Eikö olisi järkevintä arvioida puoluevaihdoksen hyväksyttävyyttä ennen kaikkea niiden perusteluiden pohjalta, jotka puoluevaihdoksen tehnyt on kertonut? Poliitikkojen(kin) mielipiteiden muuttuminen on ihmisenä kasvamista. Useiden poliitikkojen mielipide Suomen Nato-jäsenyydestä muuttui keväällä 2022 kuin yhdessä yössä. Niinkin voi perustellusti käydä.
Winston Churchill aloitti Britannian konservatiivipuolueessa, toimi parikymmentä vuotta liberaalina, kunnes loikkasi takaisin konservatiiveihin. ”Kuka tahansa voi vaihtaa puoluetta, mutta vaatii tiettyä kekseliäisyyttä vaihtaa puoluetta vielä uudestaan”, Churchill linjasi. Ronald Reagan tunnettiin piinkovana amerikkalaisena republikaanina, mutta hän aloitti uransa demokraattina. Churchill toimi menestyksellisesti toisen maailmansodan aikana Britannian pääministerinä ja Ronald Reagan on yksi Yhdysvaltain historian arvostetuimmista presidenteistä. Heidän esimerkkinsä näyttää, että vaikka politiikka on luonteeltaan lyhytjänteistä niin ihmiselämässä on riittävästi aikaa tehdä uusia asioita.
Mitäpä pitäisi ajatella poliitikosta, joka sanoo olleensa aina samalla linjalla? Winston Churchillin mukaan ”fanaatikko on ihminen, joka ei osaa muuttaa mieltään eikä aio muuttaa puheenaihettaan”.
Mitä enemmän puoluevaihdoksesta on aikaa niin sitä lempeämmin ihmiset asiaan suhtautuvat. Esimerkiksi edesmennyt Jyrki J. J. Kasvi aloitti politiikan nuorsuomalaisissa ja toimi myöhemmin pitkään vihreiden kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna kotikaupungissani Espoossa. Kasvia arvostettiin yli puoluerajojen. ”Ennen ei ollut paremmin”, Kasvi kirjoittaa Jyrki Kasvin kolme elämää -muistelmateoksessaan useampaan otteeseen. Antakaamme mahdollisuus ihmisten muuttumiselle.
