Ukrainan sodan ja Suomen Nato-jäsenyyden myötä on puhuttu siitä, miten kerros suomettuneisuutta on höylätty pois maamme historiasta. Suomettuminen tunnetusti viittaa Suomessa kylmän sodan aikana rakennettuun myönnytyspolitiikkaan, mutta myös eräänlaiseen tästä aiheutettuun ja vielä voimissaan olevaan konsensuspolitiikkaan, ideologiseen tunkkaisuuteen ja lännenvastaisuuteen.
Konsensus näkyy erityisen hyvin arkkitehtuurin ja kaupunkirakentamisen saralla. Sillä yhtä varmasti, kun suomalainen hakee ruokansa kauppamonopolista ja juomansa valtion viinimonopolista, asuu hän modernismimonopolin tuottamassa laatikossa.
Siitä asti, kun maalaisväestö alkoi valumaan kaupunkeihin, on ihmisiä yhä suurimmissa määrin säilytetty elementtikuutioissa eikä loppua kehitykselle näy. Olkoot Helsingin uudet kaupunginosat osoitus siitä, miten vuosikymmenet vanha modernismimonopoli vieläkin rumentaa pääkaupungin ilmettä.
Jätkäsaaren uudet pistetalot eivät erotu Itä-Pasilan asuintorneista millään tavalla paitsi rakennusajankohdalla, jossa eroa on jo puolivuosisataa. Kalasataman keskus taas oli yritys saada Suomeenkin suuren maailman suurkaupunkifiilistä, mutta Manhattanin sijaan saatiin muovinen versio Merihaasta. Helsingin keskustan paraatipaikalla vanha toimistokolossi vaihtuu uuteen kolossiin, ja Eteläsatamassa metsäyhtiöt jatkavat sokeripalojen rakentamista merenrantaan. Pasilassa Tripla päihittää kaikki 1970-luvun virastotalot mennen tullen, ja kompleksin pohjoispuolelle rakentuu kaupunginosa, jossa 60-luvun lähiöarkkitehtuuri kerrataan korttelimaisesti.
Triplaa on verrattu DDR:ään, ja kuvaavaa onkin, että tänäkin päivänä yksi yleisimpiä suomalaisen kaupunkirakentamiseen kohdistuvia kritiikkejä onkin juuri tämä. Oudon puolustuksen DDR- syytöksille on puolestaan tullut suomalaisen betonirakentamisen tutkijalta Mikko Laaksoselta, jonka mukaan itäblokin arkkitehdit ottivat mallia suomalaisesta kaupunkisuunnittelusta eikä päinvastoin. Olennaista tässä on kuitenkin se, että 1900-luvun suunnitteluyhteiskunnan esteettispoliittinen ajatusmaailma on ollut keskeinen suomalaisessa sotienjälkeisessä kaupunkirakentamisessa eikä se ole mihinkään hävinnyt. Esimerkiksi Ouluun suunniteltu Terwa Tower on miltei kopio aikoinaan suomalaisvoimin Tallinnan rakennetusta hotelli Virusta. Vihdoin myös Oulua ollaan nostamassa Neuvosto-Viron esteettiselle tasolle.
Kyse ei ole siitä, etteikö 1900-luvun jälkipuoliskon muotoilusta ja arkkitehtuurista löytyisi omat valopilkkunsa, vaan siitä että tämän aikakauden tyylisuunnasta on muodostunut institutionaalinen ja poliittinen valtamonopoli, joka ylläpitää itseään aggressiivisella tavalla.
Ne harvat kerrat kun arkkitehdilla on rohkeutta edes ehdottaa jotain klassillista, on reaktio aina sama: kansa ilahtuu ja arkkitehtikunta pöyristyy. Modernistit ryntäävät kommentoimaan miten ei-modernistinen arkkitehtuuri ei heijasta aikaansa, vääristää historiaa ja edustaa banaalia pastissia. Jostain syystä 1920-luvun Bauhaus-tyyliä saa matkia ikuisesti, samalla kun 1910-luvun muotokieli on täysin kielletty. Jos talo näyttää 1950-luvulla rakennetulta, se on ”moderni” ja historiaa ei-vääristelevä, mutta jos muotokieli kertaa 1920-luvun klassisismia, on talo jonkinlainen kulissi.
Arkkitehtilehden entinen päätoimittaja Jorma Mukala onkin todennut, miten Euroopassa arvostetaan alkuperäistä ja aitoa, eikä kopioimista. Idea ”alkuperäisyydestä” muotoutuu kuitenkin hyvin nopeasti ongelmaksi, sillä myös 1800-kertaustyylit olivat nimensä mukaan kertauksia esimerkiksi renessanssiarkkitehtuurista. Myös ”alkuperäinen” renessanssiarkkitehtuuri oli antiikin kopioimista, ja kohta voidaankin sanoa, että koko eurooppalainen kulttuuriperintö onkin pelkkä kitschiä. Modernismin kopiointi vaikutta kuitenkin asiantuntijoille aina yhtä jännittävältä. Kun Taideyliopiston uusi kampus avattiin 2021, Helsingin Sanomat kirjoitti miten rakennuksen arkkitehtuuri sai ”taiteen ammattilaiset haukkomaan henkeään”, vaikka uudet tilat edustavat puhdasta brutalismiretroa.
Merkkejä parempaan päin on toki olemassa, mutta samalla vastus radikalisoituu. Arkkitehtiuutisten sivuilla eräs tutkija on kertonut, miten modernismin kritisointi on osa ”oikeistopopulistista politiikkaa”. Tällainen retoriikka liittyy toiseen hyvin tyypilliseen modernismimonopolin puolustusmekanismiin, nimittäin ajatukseen siitä, että modernismissa piilee jokin älyllinen laatu, joka taantumuksellinen kansa ei vaan ymmärrä. Se mitä he näkevät omilla silmillään on valetta, samalla kun totuus löytyy ideologiasta.
Todellisuudessa modernismi edustaa viime vuosisadan kapinaa eurooppalaista sivistystä ja kauneutta vastaan. Se on eräänlainen barbarismi, joka on sattumoisin päässyt valtaan ja esittelee siinä yliluokkaista hienoisuutta. Ironia on ilmeinen, koska modernismi perustuu juurikin massayhteiskunnan relativistiseen ja karkeaan tusinaestetiikkaan, sosiaaliseen tasaukseen, yhteiskuntasuunnitteluun ja sivistyksen poissaoloon. Kaikkeen siihen, mitä eurooppalaiset eliitit ovat aina vastustaneet.
Elitismi-argumentti voidaankin pitää eräänlaisena ”kaasuvalotuksena”, jonka kautta terveet ja luonnolliset mieltymykset tukahdutaan ja korvataan ajatuksella siitä, että modernin arkkitehtuurin ja taiteen vastustaminen on epä-älyllistä tai jopa vaarallista. Eikä tämä ole vain julkisen keskustelun ominaispiirre, vaan ongelma on juurtunut suomettuneisiin yhteiskuntarakenteisiin.
Arkkitehdit saattavat kertoa luottamuksellisesti, miten jopa klassillisen yksityiskohdan suunnitteleminen julkisivuun voi olla omalle maineelle ja uralle riskaabelia. Lupaprosessien aikana kaupunkien virkamiehet joko suoraan tai epävirallisesti antavat ymmärtää, että klassilliset ehdotukset menevät suoraan ö-mappiin. Jopa rakennusliikkeiden edustajat saattavat väittää, että rakentaminen, joka on muissa maissa arkipäivää, on Suomessa mahdotonta. On kirjaimellisesti turhaa edes yrittää ajatella laatikon ulkopuolelta.
Ihmisten käyttäytyminen kuitenkin aina paljastaa, mitä he todella haluavat. Kuka varakas haluaisikaan asua uudiskohteessa, jos tarjolla on Suomen suurruhtinaskunnan aikana rakennettu kivitalo? Harvalla on enää varaa ostaa koti aikanaan pula-asunnoiksi rakennetusta Puu-Käpylästä, joten joudutaan tyytymään keskivertoasuntoon jostakin modernista espoolaisesta maamerkistä. Kun suomalainen lähtee kaupunkilomalle, valitsee hän Rauman eikä Kouvolan, ja kaikki paitsi modernistit ymmärtävät syyn.
Ehkä ongelma onkin siinä, että Triplan kaltaiset rakennelmat todellakin heijastavat aikansa Suomea? Ei tietenkään kansan mieltymyksiä, mutta sitä suunnitteluyhteiskunnan yhden totuuden visiota, jossa korporatismi kietoutuu modernismiin. Tästä syystä niin sanotun uusvanhan arkkitehtuurin suunnittelemisesta ja rakentamisesta tulee uhka sillä se osoittaa, että keisarilla ei ole vaatteita. Että meidän ei tarvitse elää tällä tavalla. Aina on olemassa vaihtoehtoja.
