Pelkkä vitsihän se vain oli. Aluksi. Kunnes ei enää ollut.
Seitsemää lihavaa vuotta seuraa seitsemän laihaa vuotta.
Tähän tapaan vitsailimme finanssikriisin jälkimainingeissa 2010-luvun alussa silloisten työkavereiden kanssa Suomen talouden näkymistä. Eihän meistä kukaan oikeasti uskonut, että näin voisi käydä. Kaikkien muiden tavoin olimme tottuneet siihen, että talous kasvaa 2–3 prosentin vauhtia vuodessa ja aika ajoin vauhdikkaamminkin.
Nyt tiedämme, että todellisuus on paljon tuota vitsailua karmeampi. Reaalinen BKT laskettuna asukasta kohden oli loka-joulukuussa 2024 likimain sama kuin vuoden 2007 alussa eli lähes 18 vuotta aiemmin. Välillä on käyty tuon tason yläpuolella, mutta pitkiä aikoja on myös oltu yhtä mittaa sen alapuolella. Ajatelkaa, jos joku olisi keväällä 2007 tarjonnut Suomelle mahdollisuutta 17 vuoden mittaiseen talouden nollakasvuun (asukasta kohden). Nyt tiedämme, että nollakasvu olisi koko tältä ajanjaksolta laskettuna ollut vajaat kaksi prosenttia parempi kuin talouden oikeasti toteutunut kehitys.
Talouskasvun puuttuminen on sukupolvikokemus
Vuonna 2000 syntyneet täyttävät tänä vuonna 25 vuotta, saattavat jo valmistua korkeakoulusta ja siirtyä työelämään. Suomen talousnousu tyssäsi, kun he aloittivat peruskoulun.
Vuonna 1980 syntyneillä eli tänä vuonna 45 vuotta täyttävillä voi olla ankeita muistoja jo 1990-luvun lamasta. He ovat ehtineet valmistumisensa jälkeen olla työelämässä vajaat kaksi vuosikymmentä eli lähes pelkästään aikana, jolloin Suomen talouskasvu on sakannut. Ikäluokkaan mahtuu monien eri alojen edustajia, paljon poliittisia päätöksentekijöitäkin. Yhteistä heille on, että he eivät ole kokeneet työelämässä aikaa, jolloin koko kansantalous menestyy ja tulonmuodostus on vahvaa.
Kokemus talouden kukoistuksesta ja sen tarjoamista hedelmistä puuttuu. Alkaako se jo vaikuttaa siihen, miten ajattelemme, mihin uskomme, miten toimimme ja mitä tohdimme tavoitella?
Jotain muutakin tärkeää on puuttunut. Talouskasvun puutteesta aiheutuvaa yleistä kurjistumista ei ole näiden vuosien aikana juuri näkynyt. Kulissit eivät ole romahtaneet, eivätkä seinät kaatuneet päälle. Kansalaisilla on mennyt pitkään kohtalaisen hyvin suhteessa toteutuneeseen talouskehitykseen. Ehkä juuri tämä on viimeisen kymmenen vuoden aikana kirvoittanut virheellisen ajatuksen, että pärjäämme ilman talouskasvua ja voimme halutessamme ”leppoistaa” – eli unohtaa talouskasvun ja reaalitulojen nousun välisen kytköksen.
Yleistä kurjistumisen tunnetta on varmasti eniten vähentänyt julkisen talouden velkaantuminen. Valtiontalous ja kuntatalous yhteenlaskettuina ovat olleet viimeiset 16 vuotta tuhdisti alijäämäisiä.
Vaikka valtion ja kuntien tulot putosivat jyrkästi finanssikriisin jälkeen, aiempi julkisten menojen taso kyettiin pitkälti säilyttämään siten, että vuotuiset alijäämät rahoitettiin velkaa ottamalla. Kriisin jälkeisen reilun vuosikymmenen aikana ei oltu halukkaita tinkimään ja luopumaan. Toimittiin ikään kuin omilla valinnoilla ei olisi mitään kustannusta – velka on ilmaista, sitä saa aina lisää, eikä sitä tarvitse koskaan maksaa takaisin. Yhteiskunnan resurssit olisivat kohdentuneet eri tavalla, jos julkisia menoja olisi sopeutettu aikaisemmin.
Vasta aivan viime aikoina on herätty siihen, että kaikkeen ei sittenkään ole varaa. Kun velan kasvua joudutaan pakon edessä hillitsemään, myös kurjistumisen merkkejä alkaa väistämättä näkyä. Sen myötä ymmärrys talouskasvun merkityksestä palaa.
Kaksi vuosikymmentä rapistumista
Palataan 2000-luvun alkuun. Suomi rankattiin silloin ainakin ajoittain maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi. Valtio sai korkeimman luottoluokituksen kaikilta luottoluokittajilta. Puhuttiin Suomen ihmeestä, jota tultiin tänne sankoin joukoin ihmettelemään ulkomailta. Nokia kiinnosti, samoin erinomaisia Pisa-tuloksia tuottanut koulujärjestelmämme. Olimme myös korkeakoulutuksen mallimaa.
Emme enää yllä maailman terävimpään kärkeen kummallakaan mittarilla. Viisikymppiset ovat Suomen koulutetuin ikäluokka. Korkeakoulutettujen osuus 25–34-vuotiaiden ikäluokassa on sekä miehillä että naisilla matalampi kuin OECD-maiden tai EU25-maiden keskiarvo.
Suomi tavoittelee osaamiseen ja hyvään koulutukseen perustuvaa talouskasvua. Se on hyvä asia. Totuus kuitenkin on, että talous ei ole kasvanut pitkään aikaan ja koulutuksessa jäämme muiden jalkoihin. Kahden viime vuosikymmenen aikana tapahtunut vähittäinen rapistuminen on valtava yhteiskunnallinen ongelma. Epäonnistuminen. Miten kummassa poliittinen järjestelmämme ei havahtunut sitä ratkaisemaan jo kauan sitten?
Pienet korjaukset eivät riitä
Maan hallitus kokoontuu pääsiäisen jälkeen kautensa puolivälin riiheen pohtimaan keinoja talouden kasvukyvyn vahvistamiseksi. Pari asiaa kannattaa pitää mielessä. Vaikka vanhat meriitit, onnistumiset ja saavutukset eivät nyt auta, ne muistuttavat silti aiheellisesti, että olemme menestyneet kansakuntana aiemminkin. Ihmelääkkeitä ja turbohanikkaa, josta voi vääntää talouteen lisää tehoja, ei kuitenkaan ole olemassa. Pienet korjaukset siellä täällä eivät riitä. Tarvitaan jotain suurempaa ja ratkaisuja useaksi vuodeksi eteenpäin.
Yli puoluerajojen ja vaalikausien voitaisiin sopia keinoista nostaa koulutustasoa niin, että puolet nuorista ikäluokista suorittaa korkeakoulututkinnon. Yritystuet odottavat edelleen perkaamista ja suuntaamista uuteen korkean arvonlisän toimintaan.
Martti Hetemäen johtama työryhmä arvioi verojärjestelmän kehittämistarpeet vuonna 2010 julkaistussa raportissa. Osa työryhmän ehdotuksista on edelleen toteuttamatta. Nyt verojärjestelmä tarvitsee jo uuden remontin, joka vastaa tulevan vuosikymmenen tarpeisiin ja tukee tavoitetta parantaa talouden kasvupotentiaalia.
Ehkäpä Björn Wahlroos ja Etlan helmikuussa julkaiseman veroraportin kirjoittajat (Kuusi, Kotamäki ja Kirkko-Jaakkola) ovat oikeassa. Wahlroosin mielestä kireän työn verotuksen ja erityisesti korkeiden rajaveroasteiden vuoksi suomalaisilta puuttuvat kannustimet. Kenties sen myötä myös menestymisen nälkä. Samaan viittaa Etlan raportti. Kirjoittajat toteavat, että korkeiden työn rajaveroasteiden alentaminen on tärkeää, jotta korkeimman tuottavuuden työntekijät hakeutuvat kykyjään vastaaviin tehtäviin. Näin edistetään uusien ideoiden syntymistä, joka on osaamiseen perustuvan talouskasvun tärkein lähde.
Vitsailua ei kaivata lisää – sellaisia lohkaisuja, että seitsemää lihavaa vuotta seuraa kolme seitsemän laihan vuoden jaksoa. Eihän?
