Tätä kirjoittaessani päivänpoliittinen ykköspuheenaihe on ollut Suomen Keskustan murskaavan huonot kannatusluvut. Puoluekannatusmittauksessa puolue on vajonnut syvemmälle kuin melkeinpä milloinkaan mittaushistorian aikana.
Lyhytjänteinen politiikkapuhe on keskittynyt etsimään syitä hallitusvastuusta vihervasemmiston kanssa. Totta onkin, että keskustan peruskannattajien on ollut vaikea nielaista yhteistyötä erityisesti vasemmistoliiton ja vihreiden kaltaisten puolueiden kanssa. Keskustalaiset, kuten suomalaisten enemmistö muutenkin, pitävät näitä kahta puoluetta vastuuttomina, naiiveina idealisteina, pahimmillaan vaarallisina. Erityisesti tämä on näkynyt järkyttävään vauhtiin kiihtyneessä valtion velkaantumisessa. Vaikka rahat ovat lopussa, mistään ei punavihreiden mielestä saa säästää. Kreikan tie olkoon meidänkin tiemme. Lisää velkaa vaan. Joku sitten joskus toivottavasti maksaa ne velat. Se joku on meidän lapsemme. Velaksi eläminen on kuin talvipakkasella hakisi lämmintä oloa pissaamalla housuihinsa. Jos keskusta olisi sanonut ei yhteistyölle vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa, viime vuodet Suomessa olisi toteutettu monin verroin vastuullisempaa talouspolitiikkaa.
Mutta olisiko Suomen Keskustan alamäessä sittenkin kyse muustakin kuin punavihreiden aktivistien apulaiseksi ryhtymisestä?
Vaikka asiaa kuinka kääntelee, keskusta on ollut ja on yhä maanviljelijäpuolue. Yhden ammattikunnan etujen ajaminen kaikissa tilanteissa on ollut sen ydinviesti.
Maatalouden suhteen Suomi on ollut eurooppalaisittain hyvin poikkeuksellinen valtio. Tilat ovat olleet onnettoman pieniä ja tehottomia. Osaltaan tämä on johtunut onnettomista lähihistorian tapahtumista. Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen piti asuttaa puoli miljoonaa evakkoa. Se tehtiin pilkkomalla tiloja pienemmiksi ja antamalla kaiken menettäneille ihmisille maata viljeltäväksi. Se oli oikea ratkaisu sen ajan maailmassa, mutta seuraukset ovat olleet pitkäkestoisia. Massiivisilla tukiaisilla on keinotekoisesti ylläpidetty haja-asutusta pitkin erämaita. Maataloutta ei uudistettu vaan se museoitiin vuosikymmeniksi. Pahin esimerkki tästä on ollut tehoton luomuviljely, jonka ilmastopäästötkin ovat suuremmat kuin nykyaikaiseen teknologiaan ja tieteelliseen tutkimukseen perustuvalla maanviljelyllä.
Nykyään tilojen määrä vähenee hurjaa vauhtia, ja olemme vihdoin etenemässä kohti järkiperäisempää maataloutta. Samalla maanviljelystä on katoamassa tunneperäinen myyttisyys, ja siitä on tulossa yksi ammatti muiden joukossa. Vuosisatojen ajan Suomessa on vallinnut maausko, vakaumus, jonka mukaan suomalaisuuden ikuinen ydin olisi maatila ja sitä viljelevä perhe. Tähän on perustunut myös keskustan korkea kannatus. 2000-luvun edetessä tämä maailma on lopullisesti katoamassa.
Osaltaan keskusta on hyötynyt myös erikoislaatuisesta puoluekentästämme. Suomesta on vuosikymmenten ajan puuttunut kokonaan liberaalidemokraattinen eduskuntapuolue, sellainen kuin esimerkiksi Saksan FDP, Britannian Liberal Democrats tai Emmanuel Macronin Renaissance Ranskassa. Euroopan parlamentissa keskusta kuuluu kuitenkin liberaalien Renew Europe -ryhmään. Se kannattaa etenevää Euroopan integraatiota ja tekee talousliberaalia ja arvoliberaalia politiikkaa. Pitkäaikaisena tavoitteena ryhmällä on ollut myös maatalouden siirtyminen yhä enemmän markkinaehtoiseksi ja vähemmän tukiaisvetoiseksi. Väyrysläisen EU-kriittisyyden kanssa vuosikymmeniä flirttaillut Suomen Keskusta on ollut ryhmässä kummajainen ilman vaikutusvaltaa politiikan sisältöihin.
Keskustan edeltäjä Maalaisliitto oli toisen maailmansodan jälkeisen suomettumisen ytimessä ja hyötyi siitä monin tavoin. Puolue pysyi vallassa vaalituloksista riippumatta, kiitos paljolti puolueen oman pojan presidentti Urho Kekkosen. Suomalaisen demokratian pohjakosketus koettiin vuonna 1973, kun Kekkosen toimikautta jatkettiin poikkeuslailla. On valheellista pitää toisen maailmansodan jälkeistä Suomea puolueettomana maana tai yleensäkään pohjoismaisena liberaalina demokratiana. Valitettavasti suomettuminen ei täysin loppunut Neuvostoliiton luhistumiseen eikä edes Suomen liittymiseen Euroopan unioniin. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutusvallasta irtautuneissa maissa, Suomessa itään kumartava vanha kaarti jatkoi politiikan ytimessä, Paavo Väyrynen yhtenä surullisimpana esimerkkinä. Yksi jälkisuomettumisen outo linnake on ollut Suomi-Venäjä-Seura, keskustan läänitys, jota on tuettu massiivisilla summilla veronmaksajien rahoja Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin.
Keskusta ei ole vieläkään tehnyt rehellistä pesänselvitystä suomettumisen vuosista.
Alkuvuodesta 2022 aktiiviset kansalaiset erityisesti Twitterissä käytännössä pakottivat punavihreän poliittisen eliitin hakemaan Naton jäsenyyttä. Keskusta vastusti vasemmiston rinnalla vuosikymmenten ajan Suomen Nato-jäsenyyttä, suomettumisen peruja sekin. Kuten EU-kriittisyydestäkin, eniten tästä on hyötynyt Venäjä.
On mahdollista, että Suomen Keskusta pystyy keksimään itsensä uudelleen. Puolueen kuihtumista on aikaisemminkin ennustettu monta kertaa. Uusi nousu edellyttää keskustan muuttumista aidoksi yleispuolueeksi maanviljelijäpuolueen sijaan sekä irtiottoa jälkisuomettumisesta eli vasemmistolaisuudelta tuoksahtavasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
