Ken haaveilee – kaiken koetun jälkeen – neitseellisestä urheiluelämästä ilman sen sekoittumista politiikkaan, hän haaveilee. Vesa Vareksen 60-vuotisjuhlakirjassa Turun yliopiston dosentti Pia Koivunen kertaa olympiaurheilun ja politiikan kietoutunutta mennyttä ja aprikoi tulevaa.
Kytkökset kiinnostivat tutkijoita viimeistään kylmän sodan aikana, jolloin Neuvostoliiton, DDR:n ja muiden sosialistimaiden aatteen kylvö alkoi pistää silmään. Olympiarenkaiden rinnalle ilmestyivät lähetyskäskyn työkalut sirppi ja vasara.
Totalitarismin epäilijän, kirjailija George Orwellin mukaan urheilu on ”sotaa ilman ampumista”, vaikka urheilutirehtöörit vakuuttelivat aivan toista. Kansallisia olympiakomiteoita kehotettiin painottamaan neutraaliutta ja välttämään poliittisia vaikutteita. Sanat ja teot eivät kohdanneet, sillä esimerkiksi liikettä pari vuosikymmentä johtanut Avery Brundage piti urheilua keinona taistella kommunismia vastaan. Näin jo ennen kuin erilaisista kisaboikoteista tuli arkinen normaali.
Natsi-Saksan 1936-kisat ja Suomen opportunismi
Jo Ateenan 1906 kisoissa irlantilainen pituushyppääjä Peter O’Connor olisi halunnut, että Iso-Britanniaan vielä kuuluneella Irlannilla olisi ollut oma joukkue. Voitettuaan kilpailun O’Connor hankki moderniin tapaan medianäkyvyyttä kiipeämällä lipputankoon Irlannin lipun kanssa.
Olympialaiset ovat alusta pitäen olleet oman jaloutensa rinnalla muuan muassa kansallisen uhon rakennusosasia. Natsi-Saksa ärsytti vuoden 1936 olympialaisillaan urheilun neitseellisyydestä huolta pitäviä. Yhdysvallat oli heräämässä boikottiin, mutta hellyttävää sen oli kokea oman Jesse Owensinsa neljä kultamitalia, mikä sapetti tietysti Adolf Hitleriä, kuten suomalaistenkin menestys. Juhlista ei muodostunutkaan arjalaisen rodun ylistystä.
Dosentti Pia Koivusen olisi tullut kertoa myös jatko. Helsingin olympiastadionin avajaisjuhlissa kesäkuussa 1938 suomalaiset natsimyönteiset urheilupomot alentuivat rasistiseen tuomioon.
Helsingin Makkabi-seuran pikajuoksija Abraham Tokazier voitti 100 metrin loppukilpailun – tai ei voittanut, koska vastoin silminnäkijöitä ja maalikamerakuvia saksalaismieliset kisaisännät julistivat Tokazierin vasta neljänneksi. Urheilunparissa suosiotaan ja valtaansa pönkittänyt Urho Kekkonen ei koskaan katunut tehtyä eikä liioin johtamansa urheiluliike.
Puheista huolimatta: suhmurointi elää ja voi hyvin
Moderni olympia- ja kilpaurheilu eivät ole koskaan olleet poliittisuudesta ja politiikasta vapaita. Valtaisan näkyvyytensä johdosta rikkaat valtiot sekä mahtiyritykset ovat luokitelleet urheilutapahtumat ja maailmankuulut urheilijat hyötynsä välineiksi. Jo tapahtumapaikkojen valintaprosessi kertoo, että kaikessa on kyse taloudesta ja politiikasta. Pia Koivunen kysyy:
– Niin kauan kuin ”olympiatuote” kiinnostaa urheilijoita ja katsojia, se kiinnostaa myös sponsoreita ja hyödyttää kansainvälistä olympiakomiteaa. Mutta kuinka kauan olympiaurheilun näennäisen epäpoliittinen illuusio voi kantaa?
Vuosi 1918 Juhani Ahon ja Santeri Alkion silmin
Urheilusta vuoteen 1918. Samaisessa juhlakirjassa emeritusprofessori Seikko Eskola vertailee kahden vaikuttajan, Juhani Ahon (1861-1921) ja Santeri Alkion (1862-1930) suhdetta 1918 punakapinaan. He olivat taustoiltaan erilaiset, Aho kirkkoherran poika, pian kansalliskirjailija. Santeri Alkio oli oppikoulua käymätön pohjalainen, pian Maalaisliiton ideologi ja poliittinen johtaja.
Sekä Aho että Alkio pitivät päiväkirjaa asuessaan vuoden 1918 ensimmäiset kuukaudet Helsingissä. Aho asusti Eirassa ja saattoi liikkua varsin vapaasti, vaikka kiinniottoa pelkäsikin. Alkio puolestaan oli vallan kaapanneille kiinniotettava eduskunnan jäsen, vihollinen, joka eli piilossa.
Alkion tekstit olivat mietteitä ja laajoja lehtisitaatteja tapahtumista. Kumpaisenkaan tarkoituksena ei ollut julkaista merkintöjään. Alkion päiväkirja sai odottaa liki sata vuotta julkaisemistaan. Molemmat kauhistelivat sosialidemokraattien päätöstä, jonka taustalla olivat Venäjän vallankumoukselliset: ”Tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys, ryöstää kansallisomaisuus, murhata kaikki vastustajat”.
Sekä Aho että Alkio elivät kuukaudet vailla tietoa valtakunnan tason tapahtumista, huhujen perusteella. Ymmärrys sosialidemokraatteja kohtaan kuoli. Kumpaisestakaan ei tullut mahdollisen saksalaisen kuningasajatuksen kannattajaa. Molemmat huolestuivat vihapuheesta, joka johti vallan anastamiseen ja vallankumoukseen – Suomen poliittisen historian suurimpaan virheeseen.
Vareksen tyylivirhe ja sen korjaus
Urho Kekkosen arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva kertoo ilkikurisen anekdootin professori Vesa Vareksesta. Tämä anoi pääsyä arkistoon kymmenen vuorokauden ajaksi, johon hän sai heti luvan. Pian nuori tohtori alkoi kuitenkin kakistella. Hän tunnusti, ettei aio tehdä laisinkaan tutkimustyötä, vaan saisi näin itselleen asuinpaikan Lahden 2001 hiihdon MM-kisojen ajaksi. Hetken kestäneen jaakopinpainin jälkeen Vares totesi ”en voi näin tehdä”.
Arkistonjohtaja Lähteenkorva toteaa nyt liki neljännesvuosisataa myöhemmin, että tuon peruutuksensa johdosta Vares ei päässyt kokemaan suurta suomalaisten urheilujuhlaa ja toisaalta sen yhteydessä kansamme kokemaa doping-häpeää. Juhlahetkinään professori joutuu kuulemaan hupaisia anekdootteja – itsestäänkin.
Clerc, Lintunen & Jokisipilä: Demokratian, politiikan ja urheilun rajamailla. Vesa Vareksen juhlakirja. Poliittisen historian vuosikirja 2023. Turun yliopisto.
