Se oli yksi koskettavimmista työtehtävistä ikinä. Näin sanoo 28 vuotta EU-parlamentissa työskennellyt Leena Maria Linnus. Elettiin koronan ensimmäistä aaltoa maaliskuussa 2020.
Linnus oli työskennellyt vuodesta 2015 lähtien EU-parlamentin kiinteistöistä ja logistiikasta vastaavan osaston pääjohtajana, kun hän sai koronakeväänä tehtävän pääsihteeri Klaus Welleltä. Häntä oli tätä ennen lähestynyt puhemies David Sassoli kysymyksellä, voisimmeko me tehdä jotain?
Yhteiskunnat olivat sulkeutuneet. Kansalaisjärjestöjen ja kodittomien tilanne vaikeutunut. Naisiin kohdistuva väkivalta ryöpsähtänyt kodeissa. Linnuksen johdolla ryhdyttiin valmistelemaan toimia yhteistyössä belgialaisen kansalaisjärjestön ja Brysselin hallinnon kanssa. Puhemiehistö hyväksyi esityksen, jossa EU-parlamentin toimistorakennuksesta tyhjennettiin siipi ja sisustettiin se asuntolaksi. Kun kaikki oli valmista, 108 naiselle oli tarjolla vuodepaikka. Oli syntynyt naisten turvatalo.
– Järjestimme heille myös kolme kertaa päivässä ruokailun, jonka parlamentti maksoi ja kaikin tavoin ihmisarvoiset elinolosuhteet.
Ihmisten ollessa etätöissä EU-parlamentin keittiöt olivat kumisseet tyhjyyttään. Puhemiehistön päätöksellä ruoan valmistukseen ja tarjoiluun voitiin käyttää rahoja, joita oli säästynyt esimerkiksi matkakustannuksista koronan jyllätessä. Lähes 400 naista käytti turvataloa puolen vuoden aikana.
Linnus nostaa esiin myös EU-parlamentin 40 autokuskin vapaaehtoisringin, jossa he ajoivat öisin lääkäreitä ja sairaanhoitajia töihinsä, kun julkinen liikenne oli pysähdyksissä eivätkä taksit suostuneet ottamaan heitä koronatartunnan pelossa kyytiin.
– Helposti unohdetaan, miten koronan aikana tapahtui monia kauheita asioita, Leena Maria Linnus miettii. Vaikeuksien keskellä syntyi samalla uudenlaista auttamisen halua.
Tampereelta kotoisin oleva 57-vuotias Leena Maria Linnus on EU-parlamentin hallinnossa korkeimmalle edennyt suomalaisvirkamies yhdessä Sanna Lepolan, toisen suomalaisen pääjohtajan kanssa. Moni kokoomuslainen saattoi bongata Linnuksen toissa kesänä Kalajoen puoluekokouksesta, sillä hän on ollut kokoomuksen jäsen vuodesta 2011.
– Kasvoin nuoruuteni yya-Suomessa ja perheessä, joka oli hyvin Neuvostoliitto-vastainen. Tämä ei ollut siihen aikaan kovin tyypillistä Tampereella.
Perhettään Linnus kuvaa ”sinipuna-perheeksi”. Opettajana työskentelevä isä oli torppari pojanpoika ja hänen juurensa kumpusivat punaisesta aatteesta. Arvoiltaan hän oli lähinnä sosiaalidemokraatti. Äiti oli ammatiltaan kirjastonhoitaja ja hänen juurensa kumpusivat taas valkoisista. Pohjanmaalta kotoisin oleva äiti kannatti vahvasti kokoomusta.
– Vanhempiani yhdisti valistuksen lisäksi pohjoismaisen yhteistyön ja demokratian arvostaminen.
Sen ajan ilmapiiri ja poliitikkojen tapa myötäillä Neuvostoliittoa selitti paljolti sitä, miksi politiikka ei nuorta Linnusta kiinnostanut. Opiskelupaikaksikin valikoitui ”punaisen” Tampereen sijaan Helsingin yliopisto, jossa pystyi myös opiskelemaan viestintää.
– Olin varsin anti-political.
Vanhempien kiinnostus pohjoismaiseen yhteistyöhän laajeni Linnuksen kohdalla vahvaan innostukseen Eurooppa-aatteesta. Kilpailujen kautta hän pääsi ensimmäisten suomalaisvirkamiesten joukossa töihin EU-parlamenttiin vuonna 1996 ja sen vierailupalveluun. Siellä käsitys poliitikoista muuttui.
– Kun olin päivittäin tekemisissä suomalaisten ja muidenkin parlamentaarikkojen kanssa, havaitsin miten monet heistä ovat todella fiksuja ja kuinka oma politiikkavastaisuuteni oli ollut tyhmää.
Noina aikoina Linnus ryhtyi myös äänestämään kokoomusta – ”vähän salaa”.
Sitten tulivat eduskuntavaalit 2011 ja perussuomalaisten muhkea vaalivoitto – niin sanottu ”jytky”, joka nojasi EU-vastaisuuteen.
– Se merkitsi, että en voinut olla enää ottamatta poliittista kantaa. Liityin kokoomukseen, joka on aina ollut vahvasti Eurooppa-aatetta kannattava puolue.
Linnus tunnustaa, ettei sitoutumattoman virkamieshallinnon ihmiselle ollut ensin helppoa puhua avoimesti siitä, että oli liittynyt poliittiseen puolueeseen.
– Pidin tämän pari vuotta salassa jopa EU-parlamentin pääsihteeriltä Klaus Welleltä, joka oli tuolloin suora esimieheni.
Nykyisin Linnus on avoimesti kokoomuksen jäsen. Hän toimii myös puolueen paikallisen yhdistyksen Brysselin Kansallisseuran varapuheenjohtajana.
Palataan vielä Linnuksen uraan EU-parlamentissa. Vierailupalvelun jälkeen tie vei media-viestintätehtävistä puhemiehistön sihteeristöön ja sitten logistiikkajohtajaksi ja lopulta nykyiseen tehtävään, jossa vastuulla on suuri osa parlamentin julkisista hankinnoista ja iso lohko budjetista. Yhä hän muistelee lämmöllä ensimmäisiä vuosiaan EU-parlamentin vierailupalvelussa.
– Rakastin sitä työtä. Ja teen tätä edelleen silloin tällöin eli puhun parlamentissa vieraileville kansalaisryhmille. En kerro, mikä asemani on, vaan sanon olevani Leena Maria Linnus, joka työskentelee parlamentin rakennusosastolla.
Kysymys, joka kansalaisia kiinnosti jo silloin ja johon Linnus saa vastata tässäkin haastattelussa – työnsäkin puolesta: Onko Strasbourgin rekkarallille näköpiirissä loppua? Vastauksen ydin on sama kuin ennenkin: tämä vaatisi neuvoston yksimielisen päätöksen. Ja Ranska ja Luxembourg vastustavat.
Linnus korostaa, että kuukausittainen matkustaminen Strasbourgiin on kuitenkin järkevöitynyt vuosien mittaan. Kun aiemmin istuntoviikolle matkustivat lähestulkoon kaikki, nykyisin virkamiehistä enää viidennes. Kun 2000-luvun alkuvuosina rekkoja tarvittiin 14, kymmenen vuotta sitten yhdeksän, nykyisin enää kaksi – joskus kolme. Rekkojen osuus parlamentin hiilidioksidipäästöistä on 0,3 prosenttia. EU-parlamentin autot ja rekat ovat nykyisin myös sähkö- tai vetyautoja.
Juttu on julkaistu alun perin toukokuussa 2024 ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä
