Euroopan unioni on menestystarina, mutta sen olisi uudistuttava. Unioni ei tällä hetkellä käytä resurssejaan oikein luodakseen sekä laajan unionin yhteisiä hyötyjä, että kansainvälispoliittista ja sotilaallista voimaa.
Ekonomisti Vesa Vihriälä muistutti 22. huhtikuuta Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa pitämässään esitelmässä, että EU tarvitsee lisää kyvykkyyksiä teknologian kehittämisessä, turvallisuudessa ja puolustuksessa sekä vihreässä siirtymässä. Sotilaallisen suorituskyvyn ja asetuotannon puutteet ovat ilmeisiä ja välittömiä. Ukrainan sodan intensiivisen kalustokulutuksen myötä on käynyt ilmeiseksi, miten olematon on EU:n kyky koordinoida ja voimistaa asetuotantoa. Eikä maailma näytä muuttuvan sellaiseen suuntaan, jossa sotilaallisen suorituskyvyn merkitys vähenisi.
Lisäksi USA:n isolationistinen, eristymiseen pyrkivä poliittinen suuntaus on Donald Trumpin menestyksen myötä voimistunut. Vaikka häntä ei toiselle kaudelle valittaisikaan, EU-maiden on otettava suurempi vastuu omasta puolustuksestaan – ja myös globaalisti vapaan ja avoimen yhteiskunnan sotilaallisesta tukemisesta. Tätä korostaa mahdollinen ja valitettavan todennäköinen sotilaallinen konflikti Aasiassa, joka vähentäisi Yhdysvaltain halua ja kykyä olla tukemassa Euroopan turvallisuutta.
Unionin talouskehityskin on viime vuosina yskinyt. Vaikka vanha mantereemme ei ole jäänyt tuottavuuskasvussa ratkaisevasti jälkeen USA:sta ja Kiinasta, asemamme on heikko erityisesti kaikkein innovatiivisimmissa huipputeknologioissa. Tuore huippuekonomistien raportti (Fuest, Gros, Mengel, Presidente, Tirole: EU Innovation Policy: How to escape the middle technology trap?) osoittaa, Eurooppa on juuttunut tukemaan keskitason teknologioita kuten autoteollisuutta eikä kykene Yhdysvaltain tapaan satsaamaan kaikkein uusimpiin ja innovatiivisimpiin teknologioihin. Tämä koskee erityisesti Euroopan unionin ns. Horizon Europe -innovaatiorahoitusta. Tätä pitäisikin edellä mainitun ekonomistiviisikon mielestä suunnata enemmän tiedeperustaisesti ja tiedeyhteisön ohjauksessa.
Mutta on myös perusteluja sille, että nykyiset pitkälti kansalliset innovaatiotuet toimisivat paremmin, jos ne onnistuttaisiin jakamaan koko unionin tasolla kilpaillen. Tätä on perustellut Vesa Vihriälä tuoreessa kirjassaan EU-talouspolitiikka muutoksen kourissa (Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö 2024). Kansallisesti tuetut hankkeet valikoituvat kunkin maan hankkeiden joukosta, kun kuitenkin olisi viisaampaa tukea koko EU:n parhaita hankkeita.
T&k-tilastoja voi tulkita niin, että USA:ssa tuetaan julkisin varoin tehokkaammin kaikkein innovatiivisinta tutkimusta. Tätä tulkintaa tukee se, että julkinen t&k-tuki on USA:ssa ja EU:ssa jokseenkin samalla tasolla, mutta yritysten t&k-satsaukset ovat USA:ssa selvästi korkeammalla tasolla kuin Euroopassa. USA onnistuu siis jollain tavalla antamaan yrityksilleen paremmat eväät ja kannustimet omille innovaatioinvestoinneilleen.
Europan unioni tarvitsee näissä ja muissakin tehtävissä kipeästi enemmän taloudellista voimaa ja “liittovaltiotasoista” toimintakykyä. Turvallisuuden ja innovaatiokyvyn parantamista voi pitää unionitasoisina julkishyödykkeinä, joista huolehtiminen on perusteltua sälyttää unionitasolle. Samanlaisia tarpeita synnyttävät energiapolitiikan murros ja vihreä siirtymä.
Siksi unionin budjettia olisi kyettävä maltillisesti kasvattamaan. Parasta olisi, jos se voitaisiin tehdä niin, että samalla siirrettäisiin toimintoja kansalliselta tasolta unionitasolle, niin että unionin budjetin kasvattaminen ei tarkoittaisi veroasteen nousua tai automaattista velkaantumista.
Tälle on tällä hetkellä varsin vähän tukea Euroopan maiden äänestäjien parissa. Siksi on elintärkeää, että näitä “liittovaltiotason” kyvykkyyksiä voitaisiin luoda kansallisia resurssitarpeita vähentämällä. Uusien satsausten ei sitä paitsi tarvitsisi olla kovin mittavia. Innovaatiotuet ovat lopultakin aika pieni osa kansallisista budjeteista, ja aseteollisuudenkin kasvattamisessakin EU:n rooli voisi olla etupäässä koordinoiva.
Toinen väkevä hyvän politiikan kulmakivi on, että unionimaiden on oltava pidättyväisiä yhteisen velan luomisessa. Koska unionimme on lähtenyt velattomasta tilanteesta, päättäjille voi olla pettävän helppoa vilkaista USA:han ja ajatella, että vanhalla mantereella on jonkinlainen “käyttämätön” liittovaltio-EU:n velkaantumisvara – vaikka unionilla ei kuitenkaan ole käytettävissään muuta kuin jäsenmaksutulot ja mitättömän pieniä maksu- ja verotuloja. Pysyvä fiskaalikapasiteetti edellyttää myös pysyvää tulopohjaa, ja v-sanaa (“vero”) olisi uskallettava ajatella myös unionitasolla.
Velka on perusteltua vain silloin, kun on kysymys selvästi tilapäisestä tarpeesta. Ukrainan tukemista voi toki ainakin osittain pitää tällaisena.
On silti oltava realisti ja hyväksyttävä se, että emme voi hypätä kertaheitolla sellaiseen maailmaan, jossa unionitason fiskaalitalous olisi aivan eri tasolla. Sellaiseen ei ole jäsenmaissa poliittista halua eikä kykyä. EU-jäsenmaat ja niiden äänestäjät eivät ole tottuneet ajattelemaan yhteistä unioniamme yhteisenä isänmaana, vaan ulkoisena voimana, joka ottaa ja antaa ja jolta koetetaan “saada” saantoja omaan pussiin. Siksi suurempi unionitalous voi olla myös vaarallinen kehityskulku, joka johtaa vain yhä suurempiin tukiaisiin, joista kunkin maan poliitikot kilpailevat kuin Suomen kunnat valtion määrärahoista.
Hyvä EU-politiikka on siksi pidättyväistä tukien ja EU-budjetin kasvattamisen suhteen, ellei niille löydy selkärankaista jakomekanismia, jota kansallinen edunvalvonta ei sotke.
Ehkä tämä on liikaa vaadittu, mutta historia opettaa tässäkin. USA:n liittovaltion kyvykkyys kehittyi äärimmäisen hitaasti, vuosisatojen kuluessa ja ulkoisissa paineissa.
Paras on hyvän vihollinen. Pyrkikäämme vähittäin vahvempaan unioniin.
Kirjoittaja Juhana Vartiainen (kok.) on Helsingin pormestari.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Nykypäivässä 2/24.
