Euroopan turvallisuustilanne on muuttunut pysyvästi Venäjän sotimisen ja imperialististen pyrkimysten myötä, ja nyt EU:ssa käydään keskustelua puolustuksen vahvistamisesta mahdollisen yhteisrahoituksen avulla. Pääministeri Petteri Orpo (kok.) on ehdottanut, että EU-maiden ilmapuolustusta voitaisiin kehittää osana tätä rahoitusta. Ajatus on kannatettava, mutta sen toteutuksessa on oltava tarkkana.
Suurin osa EU-maista on myös Naton jäseniä, mikä tarkoittaa, että mahdolliset EU:n puolustusrahoitushankkeet on harmonisoitava ja synkronoitava Naton puolustussuunnittelun kanssa. Ilman tätä riskinä on päällekkäisyyksien syntyminen – ”tårta på tårta” -ilmiö, jossa resurssit hajautuvat tehottomasti eri järjestelmiin. Ilmapuolustuksen kehittäminen vaatii suuria investointeja, joten jokainen euro on käytettävä järkevästi ja yhteensopivuuden varmistamiseksi.
Ilmapuolustuksen kehittämisessä tavoitteena voisi olla yhtenäinen, laajamittainen järjestelmä, joka on Nato-yhteensopiva ja jonka eri osat omistavat EU-jäsenmaat. Tämä tarkoittaa, että jos EU-rahoitteisia hankintoja tehdään, on varmistettava, että kaikki maat hankkivat samaa järjestelmää ja siihen kuuluvia osia. Samalla myös koulutus ja käyttötavat on harmonisoitava, jotta kaikki maat osaavat toimia järjestelmän kanssa yhdessä.
Jotta järjestelmästä saadaan täysi hyöty, sen on oltava integroitu johtamisjärjestelmiin ja erityisesti taistelunjohtoon. Ilmapuolustus ei ole vain yksittäisten järjestelmien summa, vaan se muodostaa kokonaisuuden, jonka on toimittava saumattomasti eri maiden välillä.
Järjestelmän tulee olla siirrettävä, jotta sen osia voidaan painottaa alueille, jossa kyvykkyyttä tarvitaan eniten. Tämä voi tarkoittaa pelkän kaluston ja ampumamateriaalin liikuttamista, mutta myös henkilöstön siirtämistä käyttöalueelle. Siirrettävän ilmapuolustusjärjestelmän etuna on, että sitä voidaan käyttää siellä, missä uhka on suurin, mutta järjestelmän mitoituksessa on varauduttava siihen, että useampaa erillistä aluetta on voitava puolustaa samanaikaisesti.
Painopiste EU-rahoituksessa tulisi olla unionin itärajalla, jossa Venäjän sotilaallinen uhka on konkreettinen. Liikkuvan järjestelmän ansiosta kapasiteettia voidaan kuitenkin kohdistaa joustavasti eri alueille tilanteen mukaan.
Ukrainan sota on osoittanut, että ilmapuolustuksen torjuntatarpeet ovat laajentuneet perinteisestä. Lentokoneiden ja ohjusten torjunta on edelleen tärkeää, mutta rinnalle on noussut uusia uhkia, kuten droonit ja Venäjän kehittämät liitopommit.
Droonien torjunta vaatii monitasoisen järjestelmän, sillä eri tyyppiset dronet tarvitsevat erilaisia torjuntakeinoja. Lisäksi Venäjä on ottanut käyttöön yksinkertaisia rautapommeja, joihin on liitetty siivet ja ohjausjärjestelmä. Näitä liitopommeja voidaan pudottaa kymmenien kilometrien päästä kohteesta, mikä vaikeuttaa niiden torjuntaa perinteisellä ilmatorjunnalla. Tällaiset uudet uhkatekijät on otettava huomioon ilmapuolustuksen suunnittelussa.
Toinen kriittinen tekijä on massiivinen torjuntatarve. Ilmapuolustusjärjestelmän on kyettävä käsittelemään suuria määriä kohteita yhtä aikaa, mikä tarkoittaa, että ammusmateriaalia tarvitaan paljon. Tämä on huomioitava jo järjestelmän hankintavaiheessa, jotta vältetään tilanteet, joissa torjuntakyky heikkenee varastojen tyhjentyessä liian nopeasti.
EU- ja Nato-maiden ilmapuolustuksen vahvistaminen on välttämätöntä. Samalla on varmistettava, että EU:n mahdolliset puolustusrahoitushankkeet eivät synnytä erillistä, Naton kanssa kilpailevaa järjestelmää, vaan ne tukevat liittokunnan kokonaissuunnittelua. Parhaimmillaan EU:n rahoituksella voidaan nopeuttaa ja laajentaa ilmapuolustuksen kehittämistä ilman, että se aiheuttaa päällekkäisyyksiä tai heikentää resurssien kohdentamista.
Euroopan turvallisuusympäristö vaatii nyt strategisia ja pitkäjänteisiä päätöksiä. Ilmapuolustuksen vahvistaminen on yksi keskeisimmistä hankkeista, ja sen toteutuksessa on tärkeää pitää katse kokonaisuudessa: tehokkuudessa, yhteensopivuudessa ja oikeassa mitoituksessa.
