Washingtonin muuttuvien prioriteettien myötä Euroopan merkityksettömyys on tullut kiusallisen selväksi, kun USA:n rakentama sodanjälkeinen eurooppalainen järjestys ei enää olekaan supervallalle mieluinen. Samalla Euroopalle on syntynyt ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa ohjaimet taas omiin käsiinsä.
Todellinen este tällaiselle kehitykselle on tosin se mitä nyt tarjotaan ratkaisuna: Euroopan unioni. EU ei toimi ainoastaan pakkopaitana Euroopan kansallisvaltioille, vaan nykyisestä geopoliittisesta tilanteesta on tullut väline, jolla Eurooppaa viedään yhä syvemmälle federalismiin ja sitä kautta pahenevaan toimintakyvyttömyyteen.
Keskusjohtoiseen järjestelmään aseistuksen nimessä
EU-komissio on hiljattain ehdottanut, että jäsenmaat aseistautumista varten ottavat velkaa 800 miljardin euron edestä, ja että velka jätetään unionin alijäämä- ja velkasääntöjen ulkopuolelle. Samalla mediassa ja politiikassa kuuluu yhä selkeämpiä vaatimuksia siitä, että EU:lle pitäisi nyt antaa lisää valtaa. Oikeisto ei yleensä innostu velanotosta eikä kansallisen suvereeniuuden menettämisestä, mutta myös oikeistolaisia voi viedä keskusjohtoiseen järjestelmään, kunhan ongelmaa kehystetään oikealla tavalla, nimittäin kovana valtapolitiikkana Venäjää kohtaan.
Sota on kautta Euroopan historian ollut se väline, jolla vallanpitäjät keskittävät vallan ja varallisuuden käsiinsä samalla tukahduttaen kritiikin viittaamalla näennäiseen patriotismiin. Sama pätee tälläkin kertaa. Taustalla toimivat kuitenkin samat vanhat valtiokeskeisen yhteiskuntajärjestelmän kannattajat. Samalla tavalla kuin vasemmisto sumuttaa oikeiston brändäämällä sosiaalipolitiikkaa ”ihmisoikeuksina” voidaan oikeistolaisia myös viedä ylikansalliseen valtiososialismiin puhumalla aseistautumisesta ja Ukrainan auttamisesta.
Vasemmistoa ja Brysseliä ei kuitenkaan loppupeleissä kiinnosta aseistautuminen, vaan oman politiikan ja valta-aseman edistäminen. Li Andersson (vas.) on tästä oivallinen esimerkki. Hän on Kansan Uutisissa hyvin suoraan kertonut mitä ”eurooppalainen vaihtoehto” todella tarkoittaa. Andersson kyllä puhuu Euroopan vahvistamisesta mutta se tarkoitta myös ”entistä tiukempia toimia niin kiinalaisia kuin yhdysvaltalaisia teknologiamonopoleja vastaan. Sen pitää myös tarkoittaa investointeja Euroopan omaan julkiseen digi-infraan sekä teollisuuden vihreään siirtymään”. Eli selkokielellä sensuuria, keskussuunnittelua ja federalismia.
Samassa lehdessä Andersson kertoo myös, miten EU:n velkasäännöistä luopuminen on tulevaisuuden politiikkaa: ”Vielä tärkeämpää olisi luopua taloussäännöistä myös muiden Euroopan tulevaisuuden kannalta kriittisten investointien turvaamiseksi esimerkiksi koulutuksessa ja vihreässä siirtymässä”. Euroopan turvallisuutta ei nimittäin Anderssonin mielestä uhkaa vain sotilaallinen voima, vaan myös ”eksistentiaalinen ympäristökriisi”.
Toteutumassa on tässä federalistien ja punavihreiden märkä uni, nimittäin Euroopan tasolla toimiva suunnittelulaitos johon kansallisvaltiot ja kansalaiset eivät enää pysty vaikuttamaan. Tähän ei liity vain yhteiskuntasuunnittelun politiikka ja suvereeniuden sieppaaminen, vaan myös kansalaisoikeuksien rajoittaminen. Kautta puoluekentän on kuultu kommentteja siitä miten X, mutta myös muut niin sanotut amerikkalaiset somejätit, muodostavat ”uhan demokratialle”.
Jatkuvasti vallan käytävillä etsitään uusia syitä sananvapauden kaventamiseksi ja myös tässä asiassa federalismi ja pan-eurooppalainen ”patriotismi” vie meidän täysin väärään suuntaan. Mitä enemmän Donald Trumpin hallinto arvostelee Euroopan sotaa sanavapautta vastaan, sitä enemmän sensuuri muuttuu hienoksi eurooppalaiseksi aatteeksi, jolla MAGA-vaikuttaminen kukistetaan. Samalla myös arvostelijoita ja poliittisia vastavoimia voidaan leimata pettureiksi ja Euroopan suuren asian sabotööreinä. Anderssonhan puhuu jo kiinalaisista ja yhdysvaltalaisista ”teknologiamonopoleista” samassa hengähdyksessä.
Eurooppa – kansakuntien konsertti
Tämä kaikki ei tiedä sitä, etteikö Euroopan tarvitsisi ryhdistäytyä ja myös aseistautua, vaan että EU on eurooppalaisen saamattomuuden syy ja seuraus sekä geopoliittisena toimijana täydellinen umpikuja. Taloudellisesta ja demografisesta ylivoimaisuudestaan huolimatta EU:lla on vaikeuksia käsitellä Venäjää juuri siitä syystä, että sinisilmäiset keskusteluklubit, jossa uskotaan ”sääntöpohjaiseen järjestelmään” ja muihin fiktioihin, ovat toimintakykyiselle kansallisvaltiolle aina helppo saalis. Yllä mainittu nykyinen kehityskulku puolestaan kertoo sen, että keskusteluklubin muuttaminen federaatioksi ei suinkaan poistaisi kyvyttömyyden, vaan veisi unionin kohti tyranniaa ja sitä kautta sisäiseen konfliktiin.
Euroopan valtioilla on toki yhteisiä intressejä, mutta myös kansallisia intressejä ja erikoispiirteitä. Eurooppa on toisin sanoen tismalleen niin yhtenäinen kuin se olisi ilman EU:ta. Jos yhtenäisyyden toteuttamiseen tarvitaan pakkovaltaa se ei ole merkki yhteen hiileen puhaltamisesta vaan päinvastaisesta ilmiöstä. Tämän huomasivat sekä Napoleon Bonaparte että Adolf Hitler.
Euroopan pelastus ei siten löydy federalismista, vaan päinvastoin kansallisvaltion renessanssista. Kysymys yksilön ja kansakunnan suvereniteetista – ylpeydestä ja kunnianhimosta – on ratkaisevan tärkeä sekä menestyksen että turvallisuuden kannalta. Ylpeät kansakunnat kukoistavat, lannistetut kansakunnat kuihtuvat. EU on byrokratiallaan, sääntelyllään ja epädemokraattisuudellaan laiminlyömässä Eurooppaa ja tukahduttamassa kansallisvaltioiden syvyydessä vielä elävää kyvykkyyttä. Eurooppa on aina ollut kansakuntien konsertti, joten annetaan sen olla myös sivilisaatiomme sotilaallisessa puolustuksessa.
