Kesäkuussa 1999 EU-maiden johtajat olivat koolla Rein-joen rannalla sijaitsevassa historiallisessa Kölnissä.
Saksan puheenjohtajuuskauden päättäneessä huippukokouksessa tehtiin linjauksia EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan syventämisestä. Suomesta paikalla olivat pääministeri Paavo Lipponen ja ulkoministeri Tarja Halonen sekä presidentti Martti Ahtisaari, joka ehätti illalliselle Belgradista, jossa hän oli ollut neuvottelemassa Kosovon kriisiin ratkaisua.
Kölnissä päätettiin, että EU:sta tulee merkittävä toimija kriisinhallinnassa. Samalla korostettiin, ettei kyse ole askeleesta kohti puolustusliittoa. Tämä oli tärkeää etenkin Suomen kaltaisille maille. EU:lle perustettiin Kölnissä myös ulkosuhteiden ”korkean edustajan” virka. Ja tähän valittiin Naton pääsihteerinä toiminut espanjalainen Javier Solana.
Suomen suhde EU:hun oli osin ristiriitainen. Suomi oli hakenut 1995 jäseneksi todellisuudessa turvallisuuspoliittisista syistä, mutta samaan aikaan 1992 Maastrichtin sopimuksen kirjaukset, joissa viitattiin puolustuspolitiikan ”saattavan johtaa yhteiseen puolustukseen”, olivat tuottaneet päänvaivaa.
Toisaalta Kölnissä 1999 EU-johtajillakin oli vielä naiivi usko Venäjän kehitykseen. Tästä kertoo kokouksessa hyväksytty unionin ensimmäinen Venäjä-strategia. Siinä EU-johtajat näkivät kumppanuuden vahvistamisen Venäjän kanssa ratkaisevana puolustettaessa rauhaa ja turvallisuutta Euroopassa. Kokouksen loppupäätelmissä viitattiin sellaiseen Venäjään, joka on ”yhä avoimempi, moniarvoisempi, demokraattisempi ja vakaampi ja jota hallitaan vaurasta markkinataloutta tukevan oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti”.
EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa oli vuosien saatossa syvennetty asteittain, mutta ero puolustusliitto Natoon säilyi selkeänä. EU:n toimintakenttä oli ”pehmeämmässä” kriisinhallinnassa. Vuonna 2012 EU:lle myönnettiin jopa Nobelin rauhanpalkinto unionin työstä ”Euroopan muuttamisessa sodan mantereesta rauhan mantereeksi”. Perusteluissa korostettiin EU:n ja sen edeltäjien vuosikymmenten työtä rauhan, sovinnon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisessä Euroopassa.
EU:n turvallisuusstrategioissa suurimpina uhkina pidettiin pitkälle 2000-luvulle terrorismia, joukkotuhoaseiden leviämistä ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Sotaan Euroopassa ei ollut käytännössä varauduttu ja iso osa EU-maista oli ajanut puolustusteollisuuttaan alas. Puolustusulottuvuuden syventäminen kiinnosti harvoja, koska valtaosa EU-maista kuului Natoon ja sen viidennen artiklan piiriin.
Keskustelu EU-puolustuksesta ”uudessa asennossa”
Helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Viimeisessä uudenvuoden puheessaan 2024 väistyvä presidentti Sauli Niinistö paalutti toistamiseen, että Euroopan olisi syytä ”havahtua”. Niinistö oli jo vuosikausia puhunut EU:n puolustuspolitiikan syventämisestä innokkaammin kuin Natosta, mutta nyt ”tätä vanhaa keskustelua käydään uudessa asennossa”.
Näin asian näkee kokoomuksen väistyvä europarlamentaarikko Petri Sarvamaa.
– Olen ollut aina sitä mieltä – ja olen edelleenkin – että transatlanttiset suhteet ja Nato ovat Suomen ja Euroopan turvallisuuden kannalta numero yksi. Nyt kun sotaa käydään aivan tässä ovellamme Ukrainassa, ei voi olla niin, että olemme täysin riippuvaisia Yhdysvalloista.
Sarvamaa nostaa esiin myös Donald Trumpin mahdollisen nousun jälleen presidentiksi. Ilmassa väreilevän kysymyksen, miten vahvasti Yhdysvallat on jatkossa sitoutunut Euroopan puolustamiseen.
Euroopan puolustuskyvyn nostaminen edellyttää Sarvamaan mielestä etenkin ase- ja ampumatarviketeollisuuden ”rajua ylös ajamista”, tarvittaessa myös rohkeutta myllätä olemassa olevia rakenteita. Vuonna 2015 EU:n komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker nosti julkisuudessa esiin, että EU:lle pitäisi perustaa yhteinen armeija. Juncker perusteli tätä sillä, että EU:n tulisi osoittaa uskottavuutta ja jämäkkyyttä Venäjän suuntaan.
– Hän (Juncker) oli aivan oikeassa tässä.
Euroopan parlamentin suurin puolue EPP ehdotti tammikuussa 2024 puolustuskomissaarin viran perustamista EU:n komissioon. Helmikuussa pidetyssä Münchenin turvallisuuskonferenssissa asian nosti esiin myös EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen.
– EU-maiden puolustusteollisuuden yhteen saattamiseksi ja koordinoimiseksi tämä olisi paikallaan. EU:n pitäisi mielestäni päästä nyt todella pikavauhtia puolustustarvikkeiden aitoihin sisämarkkinoihin. Tämän täytyy ehdottomasti olla vuoden lopulla aloittavan uuden komission työlistan kärjessä – eikä aikaa ole hukattavaksi myöskään ennen sitä, Sarvamaa kommentoi ajatusta.
Mitä tulee puheisiin EU-armeijasta tai monesta muusta, Sarvamaan mielestä keskeinen kysymys on kuitenkin tässä: Haluammeko olla yhdessä vai emme?
– Jos vastaus tähän on kyllä, silloin on totta kai luontevaa, että kehitämme EU:ssa kaikkia niitä osa-alueita, missä voimme olla yhdessä suurempia, tehokkaampia ja vaikutusvaltaisempia.
EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan syventämiseen liittyen Sarvamaa näkee suurimpana riskinä unionia sisältä päin hajottavat voimat. Malliesimerkkinä tästä on Unkari, joka on pääministeri Viktor Orbánin johdolla lähtenyt vaaralliselle tielle ja rikkonut toistuvasti EU:n yhteisiä arvoja ja pelisääntöjä.
Nykypäivä haastatteli Sarvamaata Helsingissä ensin tammikuussa, jolloin hän oli aloittanut nimienkeruun Unkarin äänioikeuden viemiseksi EU:n päätöksenteosta.
– Meidän pitäisi tehdä kaikki mahdollinen, mitä on tehtävissä EU:n yhtenäisyyden pelastamiseksi. Jos joku jäsenvaltio ei halua noudattaa EU:n yhteisiä sääntöjä, sopimuksia ja arvoja, niin silloin se on mielestäni suljettava toiminnan ulkopuolelle, kunnes se taas haluaa.
Helmikuun alussa EU-maat pääsivät sopuun 50 miljardin euron monivuotisesta rahoitustuesta Ukrainalle ilman, että Unkarin pääministeri Viktor Orbán olisi asettunut asiassa poikkiteloin, kuten vielä joulukuussa. Kokousta ennen Unkarille tehtiin selväksi, ettei kiristys toimi ja 26 maata ovat tarvittaessa valmiita toimimaan ilman Unkaria.
Sarvamaa korostaa, ettei tilanne ole kokonaisuudessaan lauennut. Unkarin ”peli” ymmärretään ja jäsenvaltioissa on valmiutta toimia tarvittaessa tiukasti.
– Unkari on nyt tarkkailuluokalla. Tilanne elää lyhyesti sanottuna edelleen, Sarvamaa kommentoi asiaa vielä myöhemmin helmikuussa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut EU-maille karulla tavalla laajentumisen merkityksen – myös turvallisuuspolitiikan kannalta. Tämä on Sarvamaan mielestä yksi keskeinen opetus.
– Jos meillä on olemassa tällainen harmaa vyöhyke, se ei ole hyvä asia.
Päällekkäistä järjestelmää Natolle ei tule
Päällekkäistä järjestelmää sotilasliitto Natolle ei tule. Ja se on vuosi vuodelta epätodennäköisempää, koska niin harva EU:n jäsenmaa ei tänä päivänä kuulu Natoon. Näin sanoo prikaatikenraali (res.) Juha Pyykönen.
Pyykönen teki jo 1990-luvulla diplomityönsä Euroopan turvallisuusjärjestelmästä, jossa oli tuolloin neljä elementtiä: EY, Nato, WEU ja Etyj.
Nykyisessä sotatilanteessa Pyykönen näkee Ukrainan aseman näin:
– Ukraina ei voi saada sotilaallista turvaa EU:lta, mutta se saa sieltä poliittista ja taloudellista tukea.
”Optimitilanteessa” maa olisi sekä EU:n että Naton jäsen, jolloin sitä koskisivat myös sotilasliiton turvatakuut.
EU-maiden rooliksi on muodostunut Ukrainan tukeminen – niin suoraan rahalla kuin aseillakin. Venäjän hyökkäyssota on osoittanut kuitenkin karulla tavalla puolustusteollisuuden ongelmat ja aseavun kangertelun. Jo nyt voidaan sanoa varmaksi, ettei lupaus miljoonasta tykinammuksesta tule toteutumaan.
Mistä tämä kaikki kiikastaa?
– Se kiikastaa jäsenmaista, näistä EU:n ja Naton jäsenmaista. Jäsenmaat voisivat halutessaan ratkaista ongelmat, mutta osa ei syystä tai toisesta halua.
Pyykösen mukaan EU:n isoilla jäsenmailla on kaikilla ”vahvat mahdollisuudet kasvattaa puolustusteollisuutensa kapasiteettia”, jos poliitikot vain valtion eli veronmaksajien rahoilla päättävät pitkäaikaisista tuotantosopimuksista. Kapasiteettia ei ole välttämättä tänään, mutta kahden vuoden päästä.
Saksa on tukenut Ukrainaa taloudellisesti, mutta suoran aseavun osalta päätöksiä ovat jarruttaneet pelot ”Venäjän-vastaisuudesta”. Näin Pyykönen ja moni muukin asiaa tulkitsee.
Pyykönen huomauttaa, että puolustusteollisuuden kapasiteettia voidaan tarvittaessa nostaa EU-maissa nopeastikin, alle kahdessa vuodessa, riippuen toki siitä, minkälaisesta sotilasmateriaalista on kyse.
– Esimerkiksi saksalainen autoteollisuus voi ryhtyä tekemään massiivisesti maastokuorma-autoja, koska siellä on jo olemassa tuotantolinjat siviiliajoneuvoille. Sama koskee monia muitakin kaksoiskäyttötuotteita. Monet johtamisjärjestelmät ja tiedusteluvalvontajärjestelmät ovat aika samankaltaisia siviili- ja sotilaspuolella.
EU-maista on rahoitettu Ukrainan puolustustaistelua jo unionissa olemassa olevien sekä uusien rahoitusmekanismien tuella. Maaliskuun alussa julkaistiin vielä EU-komission puolustusstrategia, jonka tavoitteena on järkevöittää maiden välistä yhteistyötä puolustusteollisuudessa. Pyykösen mielestä EU:n tärkein rooli Ukrainan sodassa on maan tarvitseman aseavun koordinointi.
– Tämä olisi luontevaa Natollekin, mutta Nato ei halua selvästikään olla tässä osapuoli.
Puheet EU:n armeijasta ovat saaneet uutta pontta Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tammikuussa ajatuksen euroarmeijasta nosti esiin Italian ulkoministeri Antonio Tajani. Pyykösen mielestä puheet euroarmeijasta herättävät tukun kysymyksiä sen operatiivisesta roolista, komentorakenteesta ja johtamisjärjestelmästä – Naton jo ollessa olemassa.
– Se yhteinen armeija on Nato. Näin minä näen tämän asian.
Pyykösen mielestä EU:lle erikseen luotavassa armeijassa ei olisi järkeä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö Euroopan maiden tulisi ottaa jatkossa selvästi isompaa vastuuta oman alueensa puolustuksesta. Ja etteikö Euroopan puolustusteollisuus pitäisi nostaa aivan toiselle tasolle siitä, mitä se on tänä päivänä.
JEF-joukko Naton rakenteisiin?
Juha Pyykönen väläyttää asiaan ratkaisua, joka ei olisi päällekkäinen Naton rakenteiden kanssa, mutta tukisi Euroopan puolustuskyvyn vahvistamista.
– Yhdysvaltojen kanssa voitaisiin sopia, että Naton sisälle tehtäisiin eurooppalainen joukko. Tässä joukossa ei olisi siis yhdysvaltalaisia eikä kanadalaisia mukana. Jos asia nostettaisiin nyt pöydälle, se voisi toteutua 5–10 vuoden päästä.
Ehdotus on ajassa kiinni, sillä Natossa muokataan paraikaa joukkorakennetta uusiksi viime kesänä Vilnassa järjestetyn huippukokouksen pohjalta. Pyykösen visiossa kyse ei olisi siis Euroopan unionin armeijasta tai -joukosta, vaan eurooppalaisesta joukosta Natossa. Pyykösen mielestä joukko voisi sisältyä Naton nopean toiminnan joukkorakenteeseen NRF:ään.
– Kun Nato on päättänyt nostaa nopean toiminnan joukkojensa vahvuuden 40 000:sta 300 000 sotilaaseen, esimerkiksi tämän sisälle voitaisiin tehdä 20 000 tai 50 000 sotilaan prikaati, divisioona tai armeijakunta eikä siinä olisi muita kuin eurooppalaisten Nato-maiden joukkoja, niin siinähän se niin sanottu euroarmeija olisi.
Tämä olisi osaltaan vastaus myös Yhdysvaltojen Euroopan maille kohdistamaan, Pyykösen mielestä ”täysin oikeutettuun arvosteluun” siitä, etteivät ne tee tarpeeksi oman mantereensa puolustuksen eteen. Joukon perustaminen tai jo puheet siitä voisivat vauhdittaa myös puolustusteollisuuden kasvattamista Euroopassa, mikä osaltaan heijastuisi Nato-maiden puolustusbudjetteihin.
Pyykösen väläyttämää ajatusta eurooppalaisten Nato-joukosta ei pidä sekoittaa EU:hun jo perusteilla olevaan nopean toiminnan joukkoon (RDC), josta päätettiin EU:n strategisen kompassin yhteydessä. Tässä taas kyse on kriisinhallintajoukosta, jonka tarkoitus olisi operoida EU:n ulkopuolella.
Naton sisälle perustettavaan ”eurooppalaiseen joukkoon” voisivat liittyä myös britit. Pyykösen mielestä Britannian lähtö EU:sta aiheutti ”merkittävän aukon” unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, vaikkakin maa kuuluu Natoon, joka vastaa käytännössä lähes kaikkien EU-maiden puolustuksesta.
Britannian johdolla on perustettu myös nopean toiminnan joukot (JEF), joihin Suomikin liittyi 2017. Joukkojen pääasiallista toiminta-aluetta ovat Pohjois-Eurooppa ja Itämeren alue. Pyykösen mielestä yksi varteenotettava ajatus voisi olla myös 10 000 sotilaan JEF-joukon muuntaminen eurooppalaiseksi Nato-joukoksi, jonka toiminta-alue olisi pohjoisessa, kun jatkossa kaikki JEF-maat – Ruotsikin mukana lukien – olisivat Natossa. Tämä edellyttäisi toki Britannian suostumusta.
Mitä hyötyä siitä olisi, että JEF toimisi Naton sisällä?
– Se olisi tiukemmin integroitu osaksi Naton skenaariotyötä eli uhka-arviota, sen mukaisia suorituskykyvaatimuksia ja tämän pohjalta voitaisiin mennä harjoituksiin saakka. Tämä palvelisi Euroopan Nato-maiden viestiä myös Yhdysvaltojen suuntaan.
Euroopassa on huolestunein silmin seurattu Donald Trumpin mahdollista paluuta Yhdysvaltain presidentiksi marraskuussa 2024. Trumpin arvaamattomuus on herättänyt epäilyksiä, miten sitoutunut Yhdysvallat on Euroopan puolustamiseen ja voisiko maa Trumpin johdolla jopa lähteä Natosta.
– Yhdysvallat ei tule lähtemään Natosta. Tämä on satavarma, koska Nato on niin hyödyllinen ja tehokas Yhdysvaltojen poliittisten tavoitteiden kannalta.
Juha Pyykönen perustelee tätä sillä, miten Yhdysvallat on aikojen saatossa rakentanut globaalin verkoston edistääkseen omia maailmanlaajuisia turvallisuus- ja kauppapoliittisia intressejään. Erilaisia liittolaissopimuksia on reippaasti yli sata. Lähtö Natosta vaikuttaisi väistämättä Yhdysvaltojen muihin verkostoihin, heikentäisi luottamusta ja tekisi siitä globaalisti pienemmän toimijan.
Nykypäivä haastatteli Pyyköstä alkujaan tammikuussa, minkä jälkeen Trump kovensi vielä puheitaan antaen ymmärtää, ettei Naton tarvitse Yhdysvaltojen johdolla tulla avuksi, ellei jäsenmaa käytä riittävästi rahaa puolustukseensa. Nato-maista yli puolet täyttää tällä hetkellä tavoitteen kahden prosentin osuudesta puolustusmenoihin.
Miten tulkitset Donald Trumpin tuoreimpia puheita ja voidaanko Euroopassa luottaa yhä Naton viidenteen artiklaan?
Pyykönen painottaa, että puheet kytkeytyvät Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan ja lähestyviin presidentin vaaleihin. Hänen arvionsa tilanteesta ei ole muuttunut:
– Puheet ovat kovia eurooppalaisen mittapuun mukaan, joten niitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti – etenkään ei suomalaiseen tyyliin kirjaimellisesti. Yhdysvaltojen demokraattinen päätöksentekokoneisto ei hyväksyisi globaalin johtovaltion, jollainen Yhdysvallat on, statuksen ja vaikutusvallan omaehtoista heikentämistä. Tällöin sen status laskisi esimerkiksi Kiinan kanssa samalle tasolle, Pyykönen kommentoi asiaa vielä myöhemmin helmikuussa.
Juttu on julkaistu ensin 21.3.2024 ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä