Suomen ulkopolitiikan päälinjasta on suuri yksimielisyys. Sen vahvisti eduskunta, kun kansanedustajat osaltaan sinetöivät Suomen Nato-jäsenyyden äänin 184–7. Ulkoasianvaliokunnan entinen puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) ei osannut päättää ja äänesti tyhjää.
Venäjän hyökkäykset Ukrainaan ovat muuttaneet keskustelua ulkopolitiikasta. YYA-ajan liturgia ja pakonomaiset pyrkimykset yksimielisyyteen ovat vaihtuneet oikeaksi keskusteluksi.
Muutos näkyy myös ulkopolitiikan johdon lausunnoissa. Kannanotot eivät noudattele perinteisiä rajoja kuten puolueita tai hallitusasemaa.
Keskeiset ulkopolitiikan toimijat ovat jakautuneet leireihin. Pääministeri Sanna Marin (sd.) ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.) ovat näkyvimmät poliitikot, joiden lausunnot Venäjästä, Ukrainan sodasta ja Nato-jäsenyydestäkin muistuttavat Baltian maiden johtajien kannanottoja.
Toisessa ryhmässä ovat esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja (sd).
Esimerkkejä on useita. Marin totesi Euroopan unionin huippukokouksen yhteydessä, että ”sota loppuu, kun Venäjä poistuu Ukrainasta.”
Halla-aho on varoitellut antamasta periksi Venäjälle.
”Jos Venäjä saavuttaa tuloksen, jonka se voi tulkita voitokseen, se johtaa uuteen sotaan.”
Presidentti Niinistön lausunnot ovat olleet varovaisempia. Ilta-Sanomien haastattelussa hän puhui myönteisesti yhdysvaltalaiskenraali Mark Milleyn arviosta.
”Hän näyttää useasti olleen sitä mieltä, että puhdasta sotilaallista ratkaisua ei tule.”
Münchenin turvakokouksessa Marin arvosteli voimakkaasti länsimaiden yhteydenpitoa Venäjään sen jälkeen, kun maa oli 2014 miehittänyt Krimin.
”Teimme ison virheen. Jos olisimme reagoineet, sota ei olisi syttynyt.”
Niinistö oli silloin presidentti ja Tuomioja ulkoministeri. Presidentti vastasi epäsuorasti Marinille IS:ssa.
”Jos yhteydenpito olisi kokonaan lopetettu, niin pakkomielle olisi lauennut, ja Venäjä olisi hyökännyt aikaisemmin.”
Niinistö raivostui Krimin valtauksen jälkeen pääministeri Jyrki Kataiselle (kok.), kun tämä oli hyväksynyt EU:n huippukokouksen ratkaisun suhteiden jäädyttämisestä Venäjään.
Ulkopolitiikan arvioinnin perinteinen riesa on ollut keskustelu keskustelusta. Kuka saa ottaa kantaa ja kuka ei.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola totesi itsestäänselvyyden. Suomen hallituksen pitäisi varautua siihen, että Suomi voi liittyä Natoon ennen Ruotsia.
Kannanotosta virisi kummallinen älämölö, jossa Aaltolan lisäksi pääosissa olivat kansanedustajat Saara-Sofia Sirén (kok.), Jouni Ovaska (kesk.) ja Tuomioja.
Sirenin mielestä ”ei ole tarkoitus, että instituutin johto ja tutkijat yrittävät vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan.”
”Roolit pitää olla selvinä”, Ovaska opasti.
Tuomioja säesti perinteiseen sävyyn.
”Emme kaipaa sitä, että median kautta tulee mielipiteitä. Niitä voi esittää toki ja otamme vastaan kaikenlaisia mielipiteitä valiokunnassa ja kuuntelemme niitä”, Tuomioja sanoi Yleisradiolle.
Kolmikon kannantoissa on kaksi viestiä. Poliitikot haluavat pidättää itselleen oikeuden julkiseen keskusteluun.
Aaltolan sättimisessä oli kummallista se, että saman laitoksen tutkija Iro Särkkä sai rauhassa neuvoa hallitusta, ettei se saa antaa periksi Turkille ja jättää Ruotsia yksin.
Pääsikö Särkkä pälkähästä, koska kannanotto oli sama kuin hallituksen hokema, että Suomi ja Ruotsi menevät samanaikaisesti Natoon?
Paavo Lipponen (sd.) tokaisi vuosia sitten, että Natosta saa keskustella, mutta siitä pitää keskustella oikein.
Haksahtiko Aaltola ”keskustelemaan väärin”?
