Ballististen ohjusten nopea kehitys on muuttamassa perusteellisesti tapaa, jolla länsimaat ovat vuosikymmenten ajan suunnitelleet sotilaallisia operaatioitaan.
Ohjukset olivat vielä kylmän sodan aikana kalliita ja verrattain epätarkkoja aseita, joiden tärkein tehtävä oli kuljettaa ydinkärkiä. Teknologian kehittyminen on kuitenkin tehnyt niistä huomattavasti tarkempia ja samalla tuonut niiden valmistamisen yhä useampien maiden ja jopa aseellisten ryhmien ulottuville.
Wall Street Journalin haastattelemien asiantuntijoiden mukaan tilanne näkyy nyt sekä Lähi-idässä että Ukrainassa. Iran, Jemenin huthit, Venäjä ja Pohjois-Korea ovat osoittaneet, että suuria etäisyyksiä voidaan hallita ballistisilla ohjuksilla ilman länsimaiden kaltaisia moderneja ilmavoimia.
– Kaikki paikallaan oleva on nyt kohteena, Britannian ilmavoimien entinen kenraali ja IISS-ajatushautomon Martin Sampson sanoo.
Ohjusten parantunut tarkkuus on muuttanut niitä ydinaseiden kuljetusvälineistä yhä käyttökelpoisemmiksi tavanomaisen sodankäynnin aseiksi. Vuonna 2002 maailmassa oli IISS:n mukaan käytössä 42 ballististen ohjusten tyyppiä. Vuoteen 2022 mennessä määrä oli noussut 83:een.
Lentotukikohdat eivät ole turvassa
Muutos haastaa erityisesti Yhdysvaltain perinteisen sodankäynnin mallin. Washington on toisen maailmansodan jälkeen nojannut eri puolille maailmaa sijoitettuihin lentotukikohtiin, varastoihin, satamiin ja johtokeskuksiin.
Oletuksena on ollut, että Yhdysvallat pystyy nopeasti saavuttamaan ilmaherruuden ja suojaamaan nämä kohteet vihollisen hyökkäyksiltä.
Ballistiset ohjukset muuttavat yhtälöä. Niiden avulla myös vastustaja, jolla ei ole vahvoja ilmavoimia, voi iskeä satojen tai tuhansien kilometrien päähän rintamasta.
Tämän vuoden Iranin sota osoitti uhkan käytännössä, kun Iranin ohjusiskut vaurioittivat laajasti Yhdysvaltain tukikohtia Lähi-idässä. Washington Postin satelliittikuva-analyysin mukaan iskuissa vaurioitui tai tuhoutui vähintään 228 rakennusta tai muuta kohdetta Yhdysvaltain sotilasalueilla.
Ballististen ohjusten etuna drooneihin verrattuna on suuri nopeus ja huomattavasti suurempi taistelukärki. Niillä voidaan tuhota esimerkiksi vahvistettuja lentokonesuojia, teollisuuslaitoksia ja siltoja, joiden tuhoamiseen suhteellisen pieni droonin taistelukärki ei välttämättä riitä.
Puolustajan ohjus voi olla paljon kalliimpi
Suurin ongelma on kuitenkin hyökkäyksen ja puolustuksen välinen epätasapaino.
Ballististen ohjusten torjuminen vaatii esimerkiksi Patriot- tai THAAD-järjestelmien pitkälle kehitettyjä torjuntaohjuksia. Niiden tuotanto on hidasta, ne maksavat miljoonia dollareita kappaleelta ja niiden varastot ovat rajalliset.
CSIS-ajatushautomon mukaan Patriot PAC-3 MSE -torjuntaohjusten tuotantokapasiteetti on tällä hetkellä noin 600–650 ohjusta vuodessa. Yhdysvallat ja Lockheed Martin pyrkivät kasvattamaan määrän noin 2 000:een, mutta tavoite saavutetaan mahdollisesti vasta vuonna 2030.
Myös THAAD-ohjusten tuotantokapasiteettia on tarkoitus nostaa nykyisestä 96:sta noin 400 ohjukseen vuodessa.
Norjan puolustustutkimuslaitoksen ohjusasiantuntija Fabian Hoffmann pitää ongelmaa rakenteellisena. Hänen mukaansa Venäjän, Iranin, Kiinan ja mahdollisesti Pohjois-Korean kaltaiset valtiot pystyvät valmistamaan hyökkäysohjuksia teollisessa mittakaavassa nopeammin ja halvemmalla kuin länsi niitä vastaan tarkoitettuja torjuntaohjuksia.
Sama ongelma näkyy Ukrainassa, jossa Patriot-torjuntaohjuksia tarvitaan erityisesti Venäjän Iskander- ja Kinžal-ohjuksia vastaan. Pohjois-Korea on lisäksi toimittanut Venäjälle KN-23-tyyppisiä ballistisia ohjuksia, joiden tuotantoa Pjongjang aikoo kasvattaa huomattavasti.
Tukikohdat pitää hajauttaa
Asiantuntijoiden mukaan uusi tilanne pakottaa länsimaat muuttamaan toimintatapojaan. Yksi ratkaisu on lentokoneiden, aseiden ja huollon hajauttaminen useampiin tukikohtiin.
Kiinteitä kohteita voidaan linnoittaa, koneita ja johtokeskuksia tehdä liikkuvammiksi ja kriittistä infrastruktuuria rakentaa niin, ettei yhden kohteen tuhoutuminen lamauta koko järjestelmää.
Pelkkään ohjuspuolustukseen ei välttämättä voi nojata. Jos vastustaja kykenee ampumaan kymmeniä tai satoja suhteellisen edullisia ballistisia ohjuksia, puolustaja voi joutua kuluttamaan vielä suuremman määrän erittäin kalliita torjuntaohjuksia.
Siksi pelotteen merkitys kasvaa. Vastapuolen on asiantuntijoiden mukaan tiedettävä, että ohjusisku voi johtaa vastaiskuun sen omia laukaisulaitteita, johtokeskuksia ja tuotantolaitoksia vastaan.