Erkki Tuomioja on todistanut taasen suunnattoman ahkeruutensa kirjoittamalla Eino ja Mauno Pekkalasta kaksoiselämäkerran, jossa väliin lukija empii, kummastako Pekkalasta on aina kyse. Muutamaa vuotta vanhempi Eino (1887-1956) toimi kansanedustajana ja moneen otteeseen ministerinä, kun taasen Mauno Pekkala (1890-1952) oli parin vuoden ajan maamme pääministerinä J.K. Paasikiven siirryttyä tasavallan presidentiksi 1946.
Veljesten kasvualusta oli vasemmalla, mutta he näkivät poliittisen kentän toisistaan eroavalla tavalla. Mauno Pekkala kunnostautui jo vuoden 1927 vaaleissa SDP:n listoilla päästen eduskuntaan, toimi Väinö Tannerin hallituksessa maatalousministerinä ja myöhemmin kolmen hallituksen ministereinä aina sotavuoteen 1942 saakka.
Maunon ammatillinen tausta näkyi hänen toiminnassaan Metsähallituksen pääjohtajana. Sittemmin hänen ja Väinö Tannerin välit rikkoutuivat, ja niin Mauno jätti SDP:n ja liittyi SKDL:n riveihin toimien Suomen historian ainoana puolueensa pääministerinä.
Mauno Pekkala ei ollut poliitikkona suoraselkäinen tai selvälinjainen, vaan oikeastaan molempia veljeksiä nimiteltiin häilyväisiksi. Varsinkin Mauno oli elämäntavoiltaan altis juopotteluun, eikä häntä pidetty kovan linjan vasemmistolaisena, kuten ei myös ministeriksi yltänyttä vasemmistolaista Yrjö Leinoakaan.
Tuossa suhteessa suomalaisella vasemmistolaisuudella on ollut kirouksena lepsut vallankumouksen tekijät ja näiden paljon kovemmat vaimot: Eino ja Mauno Pekkalalla rouvat, edellisellä Mary (os. Moorhouse) ja jälkimmäisellä Salme – kummatkin kivenkovia äärivasemmiston vakoilijavaikuttajia ja Yrjö Leinolla hetken ajan Hertta Kuusisensa.
Rouvia voisi pitää jopa aviomiestensä kurissa pitäjinä, varsinkin kun kumpaisenkin Pekkala-rouvan taustalla oli enemmän tai vähemmän puuhakkaat kommunismin edistäjät Hella Vuolijoki ja Hertta Kuusinen. Viimeksi mainitun kautta suomalainen kommunismi sai käskyjä suoraan Otto Wille Kuusiselta, Josif Stalinin nöyrältä palvelijalta.
Vallankumouksesta ei vain tullut mitään
Molemmat Pekkalat olivat imeneet sisäänsä vasemmistolaisen katkeruuden kantapään kautta. Silti heidän käyttäytymistään leimasi hyvät tavat ja äänenpainot. Jopa pitämistään puheista veljekset nauttivat väliin kunnioitustakin, koska osasivat esittää näkökantojaan asiallisesti perustellen.
Suomen jouduttua jatkosodan jälkeen nöyrtymään oli nieltävä vallan siirtyminen vasemmalle. Kun pääministeri Paasikivestä tuli presidentti, kauhistus oli suuri, sillä SKDL:n Mauno Pekkalasta tuli maan pääministeri.
Valtaansa menettänyt vanha porvariskaarti osasi kuitenkin lohduttautua oikeaksi osoittautuvalla arviolla. Niin SDP kuin silloinen Maalaisliitto asettuivat uuden hallituksen ja sen pääministerin tukijoiksi. Mauno Pekkalaa pidettiin lepsuna, eikä hänessä nähty sitä vaaraa, jota oikeisto kauhisteli. Vallankumousta ei olisi tuleva.
Ja totta, mutta tuon Erkki Tuomioja olisi voinut kertoa selväsanaisemmin. Ei vallankumous Mauno tai Eino Pekkalasta eikä heidän taidoistaan kiinni ollut. Sen estämisen Suomessa saneli kuiskutellen itse Josif Stalin. Muutamalle herkkäkorvaiselle suomalaiselle vasemmistolaiselle hän oli tuuminut, että Suomessa ei ollut vallanvaihdon aika. Suomi oli sotakorvausten toimittajana niin tehokas – paljon parempi kuin miehityksestä halvaantuneet muut itäblokin satelliitit, että maa oli pidettävä tuottavassa järjestyksessä.
Niin saivat Hertta Kuusinen ja Hella Vuolijoki tyytyä viettämään porvarillista elämää mukavissa turkiksissa ja siemailemaan ylhäisten tapaan ruokajuomia Elantoa paremmissa ravintoloissa. Tuostapa olisi teos voinut hyvinkin kertoa sarkastisia tarinoita, jos tekijä olisi vain halunnut. Salonkisosialismi teki tuloaan.
Eino Pekkala sivussa
Hieman nämä vasemmiston vaikuttajat Eino ja Mauno Pekkala sekaantuvat kirjan sivuilla, lukijan tarkkuus kun lipsuu. Maunoon verrattuna Eino oli heistä kokenut kovempia, istunut vankilassa pariin otteeseen, kun maa alkoi oikeistolaistua.
Kumpainenkaan heistä ei osallistunut palavasti punakapinaan, mutta Eino joutui vankeuteen kommunistisen toiminnan vuoksi. Jatkosodan rauhanoppositio tuli kumpaisellekin tutuksi.
Poliittisen uransa rinnalla Eino Pekkala oli urheilija, urheiluvaikuttaja ja asianajaja. Hänen aikansa urheilulajeista Tuomioja jakaa mielenkiintoista tietoa: mitä lajeja 1900-luvun alussa harrastettiin ja missä Eino kunnostautui. Kirja ei kuitenkaan kerro sekunteja eikä metritietoja, joista entinen urheilijalukija (nykyisin miltei raitis) olisi voinut saada vertailutietoja ja parantaa jälkijättöisesti tarvittaessa omia ennätyslukujaan, jos aihetta.
Joiltakin osin kirja välittää tunnelmakuvia, joiltakin osin ei. Kun aina jaksetaan korostaa Suomen oikeistolaistumista 1920- ja 1930-luvuilla, ymmärrettävät selitykset siihen unohtuvat. Punakapinan jälkiseuraukset olivat hirvittävät, ja muun muassa Tammisaaren punavankilaitoksen toiminnan jatkuminen valtavan pitkään oli kärsimysnäytelmän yksi tekijä.
Toinen olisi näissä yhteyksissä avattava ja kerrattava: mitä Suomessa noina vuosikymmeninä jo tiedettiin Neuvostoliiton oloista, suomalaisten oloista siellä ja pyrkimyksistä kommunistisen lähetyskäskyn toteuttamisesta Suomen suhteen. Mitä sieltä oli odotettavissa? Kun tietoa oli, tuli olla valppaana, tiukkanakin.
Erkki Tuomioja: Eino ja Mauno Pekkala, sosialidemokratian ja kommunismin välissä. Siltala 2025.
